Juuri nyt tasan 40 vuotta sitten otettiin pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle. Neil Armstrong hyppäsi Kuun pinnalle, Rauhallisuuden mereen, juuri tällä minuutilla, 21.7.1969 kello 04:56 Suomen aikaa. Tai siis näin ainakin väitetään.
(Oikeasti 40 vuotta tulee täyteen vasta tunnin kuluttua, koska olemme olleet kesäajassa vuodesta 1981 alkaen.)
Katselin lauantaina Kuustudiota tuolta kyseiseltä yöltä. Suomen televisio lähetti tuon kuukävelyn suorana suomalaisiin koteihin, tai siis niihin, joissa oli töllötin tuohon aikaan. Kuustudiossa pohjustettiin tarinaa ja puhelintytöt ottivat kysymyksiä vastaan, joihin studion paneeli vastaili tupakin käryn keskeltä.
Jotunihan oli vallan vekkuli kaveri paneelissa. Tuprutteli savukkeitaan melkein ketjussa. Ihmettelin ensin, että syttyikö studiossa joku palamaan, kun kameran kuvaan ilmestyi savua. Ei syttynyt studio, vaan Jotunin rööki. Se oli sitä aikaa, vaikka en voi muistaa.
Studio koukutti kyllä aika hyvin ruudun ääreen vielä näin 40 vuotta myöhemmin. Tai no, miksi ei koukuttaisi, koska ei kai siellä kuun pinnalla aikaisemmin ole kukaan ihmisistä vielä tallustellut, eikä myöskään vuoden 1972 jälkeen. Kaikenlaisia salaliittoteorioita varmasti tukee tuokin, ettei siellä tosiaan olla tuon jälkeen käyty.
Apollo 17 on tällä hetkellä viimeisin Kuuretki. Kuuhun on matkannut kaikkiaan 24 ihmistä, joista Kuun pinnalla on tiettävästi kävellyt 12 ihmistä kaiken kaikkiaan, joten mikään ruuhkaisa lomakohde se ei ole ollut. Kolme näistä kävijöistä on piipahtanut pinnalla kahdesti. Siinä on päässyt sanomaan legendaarisesti, että onhan täällä käyty ennenkin.
Jos Myytinmurtajatkin ovat sitä mieltä, että Kuussa on käyty, siis jo vuonna 1969, niin kai se sitten täytyy uskoa. Vaikka täytyy myöntää, että tällaiset "dokumentit" ovat aika vaikuttavia:
Heinäkuun Tiede-lehdessä avaruuslentämiseen erikoistunut tiedetoimittaja, Jari Mäkinen, on sitä mieltä, että
"Jos tyytyisimme toistamaan Apollo-tyyppiset lennot, homma (Kuuhun paluu) olisi helppo, mutta ruokahalu on kasvanut syödessä."
Saman toimittajan mielestä Kuuhun paluu maksaisi noin 110 miljradia dollaria, kun se nykyrahaan väännettynä maksoi taannoin noin 150 miljardia. Kehitys on siis tuonut hintaa alas. Jos maailman sotilasmenoista laitettaisiin kymmenen vuoden ajan 2,5% sivuun, ihmisiä voitaisiin lähettää Marsiin kymmenen vuoden kuluttua. Hinta-arvio retkelle kun on 250 miljardia dollaria. Sitä voisi hetken pohtia.
Mitä mieltä sinä olet? Käytiinkö Kuussa jo vuonna 1969? Kerro mielipiteesi oikealla olevassa äänestyksessä.
En voi tietää, missä olin, kun Kuuhun hypättiin ensimmäistä kertaa, mutta sinä saatat tietää, missä olit. Kerro se meille kommenteissa.
Vaikka moni vannookin Crocsien mukavuuden nimeen, niiden ulkonäöstä huolimatta, Crocseilla taivallus on lähellä päätöstään. Näin ainakin jos uskomme Washington Postia ja miksi emme uskoisi. Lehden esittämien lukujen valossa sitä ei ole lainkaan vaikea uskoa.
Muistan kun ihmettelin ensimmäistä kertaa vaahtomaisen pehmeitä muovikalosseja jossakin ostoskeskuksessa Yhdysvalloissa. Mietittiin silloin, että kuinka kauan mahtaa mennä, että nuo ilmestyvät Suomen katukuvaan. Epäiltiin jo silloin, että ne sopivat suomalaisten mielestä tuulipuvun kanssa ihan hyvin keskustan katuvilinään, myös lauantai-iltaisin.
Emme olleet väärässä. Rantautuminen kesti ehkä pari vuotta kauemmin kuin ajattelimme. Se oli kuitenkin siinä mielessä hyvä viive, että ehti käyttämään omia ennen kuin ne joutivat muotivillityksen myötä työkengiksi, kuten kuvasta näkyy. Pihahommissa popot ovat ihan loistavat, mutta en taitaisi niillä kyllä kävellä edes portista ulos, postia hakemaan.
Joka tapauksessa noita saippuakoteloita on jokunen pari tullut raahattua Jenkkilästä, tuliaisiksi niitä pyytäneille. Taitaa niitä halpoja kopioita saada myös Thaimaasta, muiden aurinkorantojen tapaan.
Former president George W. Bush wore them. Aerosmith lead singer Steven Tyler wore them. Your grandma wore them.
Niinpä. Kaikki niitä käyttivät. Crocsien yksi kompastuskivi näyttää nyt olevan niiden kestävyys. Miksi kukaan ostaisi uusia, kun vanhatkin ovat vielä ihan hyvät? Buumi meni ohi ja lama tuli, joten Crocsit lensivät monella komeroon tai sitten tallustellaan yhä niillä samoilla.
Crocs Shoe Company teki jo viime vuonna 185 miljoonan taalan tappion. Mitä se on nyt mahtanut tehdä ensimmäisen vuosipuoliskon aikana? Yhtiöllä on syyskuuhun asti aikaa löytää jostakin varat velkojensa maksuun, samalla kun heidän varastojensa hyllyt notkuvat Crocseja. Kun vielä tiedätte, että ne notkuvat siitä huolimatta, että läpyskät ovat kevyet, niin niitä on hyllyillä paljon.
Crocs näyttäisi nyt olevan aika tyypillinen Yhdysvaltalainen tähdenlento. Ensi rahaa tulee ovista ja ikkunoista, kuin rakennuksilla, jolloin vauhtisokeus iskee ja tullaan kuolemattomiksi. Yksi kaunis päivä viikatemies heiluukin krokotiilit jalassa ovella, täysin yllättäen ja pyytämättä.
"The company's toast," said Damon Vickers, who manages an investment fund at Nine Points Capital Partners in Seattle. "They're zombie-ish. They're dead and they don't know it."
Antimikrobinen pehmeä muovi, josta Crocsit ovat muotoiltu, on peräisin Kanadalaisesta laboratoriosta. Kolme kaverusta Coloradosta saivat materiaalia käsiinsä vuonna 2002, nimesivät sen Crosliteksi, josta he muovasivat vesiurheiluun tarkoitetut jalkineet nimeltä Beach.
Yhtiö yritti myös jääkiekkovarustemarkkinoille Fury -tuotemerkillä. Älkää kysykö miksi. Furyn hanskat ovat kuitenkin todella kevyet, jos et ole niitä päässyt kokeilemaan. Lätkäpiirien valloitus varustepuolella ei kuitenkaan onnistunut, joten yritys laitettiin lihoiksi viime vuonna. Myös muuhun vaatebisnekseen keskittynyt Croslite Clothing floppasi aika nopeasti, joten jäljelle näyttää jäävän vain jalkineet, velkojen lisäksi.
Crocs kuitenkin uskoo yhä olemassaoloonsa ja mm. George Clooney on lupautunut jonkinlaiseen yhteistyöhön yrityksen kanssa. Saa nähdä, luoko korkotiili nahkansa kokonaan, vai tassutteleeko se kengillään takaisin Coloradon metsiin.
BTW Toinen tarina, Jibbitz, saanee samalla päätöksensä, jos ja kun Crocsit häipyvät villitysten hautuumaalle. Kotiäidistä, joka keksi Crocsien koristeet, ehti kuitenkin tulemaan multimiljonääri, kun he miehensä kanssa ensimmäisenä keksivät jalostaa tyttäriensä kalosseihin tekemät koristeet tuotteiksi ja myymään oikeudet eteenpäin 10 miljoonalla talalla, vuonna 2006, yllätys, yllättys, Crocsille. Sopimukseen sisältyi vielä toinen 10 miljoonaa, tulevista ansioista, joita Crocs saisi koristeista sekä tietysti työpaikat Jibbitzin johdosta. Sheri ja Rich Schmelzer ehtivät valmistaa koristeita ja pyörittää autotallibisnestään kokonaisen vuoden päivät ennen oikeuksien myymistä, joten siinäkin nähtiin todellinen tähdenlento, joskin koristeista kehkeytyi todellinen kultakaivos. Nyt sekin näyttää ehtyvän.
Meillä pyöri kotona Sex And The City-elokuvan kannet. Tai voi olla, että kotelossa oli myös tuo elokuva, en tarkistanut. Kannessa kerrottiin, että elokuva sisältää tuoteasettelua. Jäin taas miettimään, että miksi sekin pitää nykyään mainita. Tuoteasettelua on käytännössä aina, kun tehdään viihdettä. Miksi se on jonkun mielestä niin paha asia, että siitä pitää kuorissa erikseen varoittaa?
Kolmekymmentäluvulla pienessä saksalaisessa Herzogenaurach-nimisessä kylässä asuva Adolph Dassler kuuli amerikkalaisesta sprintteristä nimeltä Jesse Owens, joka oli tulossa Berliinin Olympialaisiin kilpailemaan vuonna 1936.
Lempinimeltään Adi ja hänen veljensä Rudolph tekivät urheilukenkiä pienessä pajassaan. Dasslerit kokeilivat jalkineissaan kaikenlaisia materiaaleja hain ja kengurun nahoista alkaen. Adi päätti tarjota Owensille parin juoksukenkiä, joilla Jesse voisi kilpailla Olympialaisissa. Owens oli erittäin tyytyväinen saadessaan kengät ilmaiseksi ja varsinkin siitä, että hän sattui voittamaan neljä kultamitalia Berliinissä.
Tuosta tapauksesta voitaneen sanoa alkaneen ainakin yhden maailman vahvimman tuotemerkin panostus tuoteasetteluun. "Anna tähdille tuote ilmaiseksi, niin muut maksavat niistä."
Dasslerin veljekset kävivät paljon läpi yhdessä, mutta jotain sellaista tapahtui vuonna 1948, että veljekset eivät puhuneet enää toisilleen. Joku väittää kaiken takana olleen naisen, joku toinen väittää jotain muuta. Joka tapauksessa Rudolph otti puolet kenkien valmistukseen käytettävistä välineistä ja perusti oman pajansa joen toiselle puolelle. Rudolph nimesi pajansa tuotteet nimellä Puma. Adi nimesi oman tuotteensa nimellä Adidasja vuotta myöhemmin hän rekisteröi nuo kuuluisat kolme raitaa.
Raitojen suhteen käydään tällä hetkellä taistelua suomalaisen kenkäyrityksen kanssa. Adidas on aika vahvoilla jopa neljää raitaa vastaan.
Kyseisillä raidoilla oli alkujaan ihan oikea merkitys. Niiden alkuperäinen tarkoitus ei ollut muodostua varsinaiseksi tuotemerkiksi, vaan niiden nahkaisten raitojen tarkoitus oli tukea jalkaa.
Adin kerrotaan keksineen raidat, myös suomalaisen kenkävalmistajan, Karhun, silloisista malleista. Miten raidat päätyivät Adidakselle, niin siitäkin on monta tarinaa. Yhden mukaan Karhun johto olisi saanut niistä suomalaisittain muutaman alkoholipitoisen juoman sisältävän pullon illanviettoonsa.
Adidas on aina ollut aika vahva merkki jalkapallossa. Suurin syy siihen lienee vuonna 1954 tapahtunut jalkapallokengän mullistanut keksintö, irtonappula, tai siis oikeammin ehkä vaihtonappula. Länsi-Saksan joukkue sai suunnatonta etua tuon vuoden World Cup-finaalissa Unkaria vastaan, koska finaalipäivänä satoi ja Länsi-Saksan joukkue pystyi vaihtamaan sadekeliin paremmin sopivat nappulat pelikenkiinsä. Tuon kerrotaan olevan syyn Saksan ensimmäiseen World Cup -voittoon.
60-luvulla Adidas oli valloittanut urheilumaailman. 75% Olympiatason yleisurheilijoista käytti Adidaksia. Münchenin Olympialaisissa kaikki virkailijat käyttivät Adidaksia. Kun Muhammad Ali ja Jo Frazier boksasivat toisiaan vastaan 1971, molemmat käyttivät Adidaksia.
Tämä oli siis vielä ennen Niken maailmanvalloitusta, jolloin Adidaksen suurin kilpailija oli mahdollisesti Adin veljen Puma. Adin pojan, Horstin, kerrotaan käyttäneen jopa hieman häikäilemättömiä keinoja Pumaa vastaan.
Adi kuoli vuonna 1978 ja Horst 1987, oltuaan vain kaksi vuotta Adidaksen korkeimmalla pallilla. Horstin kuoleman jälkeen avautui Nikelle ja muille valmistajille mahdollisuus, kun Adin tyttäret eivät mahdollisesti osanneet pitää laivaa oikealla kurssilla. Markkinaosuudet laskivat radikaalisti.
Vuonna 1989 ranskalainen Bernard Tapie yritti pelastaa yrityksen ostamalla sen Adin tyttäriltä. Menestys oli kuitenkin huono ja vuonna 1992 Tapien pankki myi yrityksen eteenpäin, koska Tapie ei pystynyt maksamaan edes lainojensa korkoja. Adidas teki tuolloin 100 miljoonaa taalaa tappiota vuodessa. Uusi omistaja oli Robert Louis-Dreyfus, joka oli jo aikaisemmin nostanut yrityksiä vastaavista tilanteista. Toimiva johto sai kenkää, kulut leikattiin minimiin ja markkinointi tuplattiin. Louis-Dreyfusin kerrotaan maksaneen 15% osuudestaan pankille kokonaiset 10.000 dollaria. Nykyään tuon osuuden arvo lasketaan sadoissa miljoonissa dollareissa.
Joku voisi sanoa onnellakin olevan osuutta Adidaksen uuteen tulemiseen, kun retro tuli muotiin 90-luvun puolessa välissä. Adidas lanseerasi vanhoja lenkkarimalleja, Adidas Originals, uudelleen ja niistä tuli tähän päivään asti kestäneitä hittituotteita. Minullakin on Superstareja aika monta paria kaapissa. Veli ei taida muita kenkiä edes käyttää.
Joka tapauksessa urheiluliiketoiminta on yhä ehkä kaikkein merkittävin tuoteasettelua harrastava markkinahaara. Merkin näkymisen vaatimus on aika isossa osassa urheilijoiden sopimuksia. Merkin näkymisen tarkoitus on vain ja ainoastaan olla tuoteasettelua, jolla myydään tuotteita tavalliselle kuluttajalle.
Pitäisikö kaikkiin urheilulähetyksiinkin laittaa jatkossa maininta tuoteasettelusta? Entä urheilulehtiin?
BTW En ihan hirveästi ymmärrä jalkapallosta, mutta eikö eilen ollut aika outoja tuomioita Veritaksella? Vaikka peli jatkuukin, harmittaa Interin puolesta, kun tuollainen pustan pillipiipari voi ratkaisuillaan pilata ottelun. Tai siltä se ainakin näytti ja tuntui. Onhan se jollain tavalla epäreilua, että jalkapallossa tuomari voi ihan oikeasti vesittää mahdollisuuksia noinkin paljon. Lätkässäkin tuomari voi ratkaista pelejä, mutta jalkapallossa esimerkiksi tuollaisen kyseenalaisen rankkarimaalin merkitys voi olla kohtalokas, varsinkin kun vastustaja tekee sillä vierasmaalin. Olikohan ottelun suhteen poikkeuksellista vedonlyöntiä vai jaettiinko voitot jo ennen ottelua?
Niin ja edelläkin linkitetyssä Maikkarin kuvassa vilahtelee M&M-logo kiitettävästi...
En tiedä, olenko täällä koskaan avautunut aiheesta, mutta minulla on korkean paikan kammo. Tai oikeastaan se ei liity korkeisiin paikkoihin sinällään, vaan ehkä enemmänkin telineisiin ja muihin vastaaviin rakennelmiin, joissa pitää olla korkealla.
Ei tuota siis mitään tuskaa olla näkötorneissa, varsinkaan sisällä, tai korkeiden talojen parvekkeilla. Tikkailla kyllä, mutta ei parvekkeella, samassa kerroksessa. Salin telineilläkin, joiden työkorkeus on viitisen metriä, polvet lyövät välillä yhteen.
Välillä pitää ottaa härkää sarvista ja tehdä pelon vastaisia juttuja, varsinkin jos niitä haluaa lievittää.
Moni turkulainen tietää Wärtsilän nosturin. Sen sinisen pukkinosturin, STX Europen telakalla. Enää siinä ei luonnollisesti lue isoilla kirjaimilla WÄRTSILÄ, mutta sininen se on yhä. Kvaernerkin siellä taisi jossain vaiheessa lukea aika isolla. Kuka lienee kesätöissään sen nosturin tekstin maalannut yli.
Nosturin palkin yläreuna on GPS:n mukaan noin sadan metrin korkeudessa. Ihan varmaa korkeutta emme saaneet tietoomme, kuten emme myöskään Koneen valmistaman nosturin painoa. 600 tonnia se kuitenkin nostaa ja telakka kuolee, jos sille sattuu jotain. Telakoita on mennyt nurin sen vuoksi, että nosturi on mennyt nurin.
Hissillä noustiin kolmanteen kerrokseen ja siitä nosturin päädyn ovesta ulos tikkaille, joita pitkin kiivettiin pukin päälle. Voi herranen aika, että tämä äijä jännitti. Meinasin peruuttaa takaisin sisälle, mutta jostain sain sen verran voimaa, että uskalsin kiivetä tikkaille ja niitä pitkin palkille.
Palkin päällä ei ollut mitään ongelmia. Siellä olisin taas seisoskellut vaikka kuinka kauan. Jännäkakka meinasi taas päästä, kun piti laskeutua tikkaita pitkin takaisin hissikerrokselle. Olin varmasti vitvalkoinen. Kädet ainakin tärisivät siihen malliin, että taidan olla vielä yön unissakin niillä tikkailla, jotka ovat tuossa kuvassa, oikealla.
Rohkeus kuitenkin voitti tällä kertaa ja kokemus oli uskomaton. Nyt sinun ei kuitenkaan kannata ruveta suunnittelemaan kiipeilyretkeä nosturiin, koska se ei ole turistikohde. Olemme jo pitkään odottaneet suhteiden kautta mahdollisuutta päästä nosturiin, huoltotöiden yhteydessä ja nyt se onnistui. Ei siis kannata soitella telakalle ja kysyä audienssia.
BTW Käytiin samalla reissulla tutustumassa tekeillä olevaan laivaan, Oasis Of The Seas, joka on valmistuttuaan maailman suurin risteilijä. Uskomaton laitos, ei voi muuta sanoa. Telakan teemojen mukaiset evolution ja varsinkin revolution näkyvät jo nyt. Kyllä siellä kerätään leukoja lattialta, kun laiva on valmis ja jenkkituristit ryntäävät laivan käytäville. Ei ole kuvia, kun ei ollut kuvauslupaa, sorry. Kun sitä vajaan 400 metrin purkkia käveli ympäriinsä, ei ihan heti tullut lama mieleen, joskin se tulee mieleen kun miettii, mistä telakka saisi lisää töitä näiden alusten jälkeen.
Olen aikaisemminkin nostanut esiin Ken Blanchardin (Raving Fans) ja Spencer Johnsonin (Who Moved My Cheese) kirjoja. Mahdollisesti ensimmäinen, joka olisi jo aikaisemmin pitänyt nostaa esille, on vuonna 1982 julkaistu The One Minute Manager, jota suuret yritykset ja niiden johtajat ovat käyttäneet käsikirjanaan jo kolmatta vuosikymmentä.
Monet kirjan lukeneista ovat kertoneet, kuinka kirjan kolme Minuutin Salaisuutta ovat saaneet heidät nauttimaan työstään enemmän, stressittömämmin. Saattaa olla, että kirjalla on ollut osansa myös omaan stressittömyyteeni, lukuisten muiden opusten ohella.
Minulla on kuitenkin vielä pitkä matka Minuutin Johtajuuteen, mutta uskon ottavani pieniä askeleita joka päivä. Palautteen antamisessa, oli se sitten positiivista tai negatiivista, on aina opittavaa. Tuskin kukaan osaa sitä aina täydellisesti. Oppia voi kuitenkin kuka tahansa, jos haluaa.
Onhan se aina helpompaa huomata alaisensa työssä kaksi virheellistä toimintatapaa kuin kahdeksan oikeaa. Toivottavasti sitä oppii löytämään yhä enemmän niitä hyviä asioita, huonojen sijaan, jotta muistaisi myös kehua.
Kehuminen on vähän vaikeaa, kun itse vaivautuu kehuista ja innostuu toimimaan haukuista. Välillä sitä kuvittelee kaikkien ihmisten olevan samalla tavalla kieroon kasvaneita, mutta harva kuitenkaan on.
Olen saanut aina tehdä töitä pääsääntöisesti erinomaisten työntekijöiden kanssa. Siitä kiitos heille. Moni asia olisi jäänyt kokematta ja saavuttamatta ilman heitä. Välillä on tietysti törmännyt myös omeniin, jotka ovat olleet ihan väärässä korissa, tai jopa mätiä, mutta niistä on onneksi selvinnyt aika vähäisin vaurioin.
Olen vakaasti sitä mieltä, että paska valuu alamäkeen, joten jos joku alaisistani ei osaa/jaksa/viitsi/halua tehdä työtään hyvin, se on minun vikani. En ole osannut ohjata ja motivoida työntekijää oikein, jotta hän ymmärtäisi työpanoksensa merkityksen sekä yritykselle, työkavereilleen että ennen kaikkea asiakkaille, jotka maksavat kaikki yrityksen palkat.
Kuinka kauan sinä viitsisit keilata, jos ei olisi keiloja lainkaan? Tai et tietäisi, montako keilaa sait nurin? Tai katsoa tai pelata lätkää, jos maalit otettaisiin kokonaan pois kentältä?
Työn johtaminen on pohjimmiltaan sitä, että maalit osoitetaan, ne lasketaan ja niistä tuuletetaan, eikä epäonnistumisista tehdä henkilöön kohdistuvia, vaan ne esitetään ja myös otetaan tekemisen virheinä, ei henkilökohtaisuuksina.
BTW Alli on ihmelääke. Niin nyt lehdissä lukee, mutta lukekaa ne artikkelit kunnolla. Onko laihtumisen syy Allin vai jonkin muun muutoksen yksilön tavoissa? Esimerkiksi päivän Ilta-Sanomissa lääkettä testannut toimittaja kertoo, kuinka"suosiolla jätin lähes kaiken ylirasvaisen pois"ja kuinka"rasvaisten aterioiden määrä putosi tavallisesti yhteen päivässä, iltapalaksi maistui mieluummin mandariini kuin makkaraleipä."Olisiko paino laskenut ilman mitään allejakin, jos vähentää rasvaisen ruuan määrää ja vaihtaa niitä hedelmiin? FDA pitää tuotetta potentiaalisesti haitallisena mahdollisen maksatoksisuutensa vuoksi, joten ehkä kannattaisi ensin kokeilla tuota Timonkin tekemää muutosta ruokavalioon, ilman pillereitä.
Taas on sen aika. Yksi vuoden kohokohdista jo 30 vuoden ajan. Tämän vuoden Ruisrock on kolmaskymmenes kerta kirjoittajalle.
Ensimmäiset vuodet menivät pelkästään taskurahoja tienaten, pulloja keräillen. Tuohon aikaan pantin sai rokissa jopa pullon kauloista ja pohjista. Sillä tavalla tulivat kaikki rikki menneet pullotkin napattua talteen. Harmi, että nykyään pullojen ja tölkkien kerääjien pitää olla valikoivia kun kaikista ei saa panttia. Hattu päästä niille, jotka keräävät nuo kaikki pullot pihoilta ja pientareilta.
Ensimmäinen bändi, jota tuli oikein fanitettua oli Girlschool, vuonna 1981. Yhdeksänvuotiaana pojan kloppina olin Girlschooliin törmännyt muistaakseni jossain Motörheadin yhteydessä, ehkä se oli jossain videolla lämppärinä, tai jotain, mutta oli iso kokemus rokata todellisen girlpowerin tahtiin.
Vuotta aikaisemmin ihmeteltiin Eppujen keikan peruuntumisesta johtunutta torikokousta, jonka seurauksena kyseisenä vuonna taidettiin pullonkierrätykseen viedä poikkeuksellisen paljon pullon pohjia ja kauloja.
Vuoden 81 jälkeen olikin kuvio sellainen, että kerättiin pulloja sen verran, että sai riittävästi taskurahaa kaikenlaiseen festaririhkamaan, U2:sen paidasta The Alarmin huiviin. (The Alarm oli ja on vieläkin kyllä ihan vieras.) Johnny Rotten taas komistaa Puplic Image Ltd:n paitaa ja moni muu rockhärpäke on kadonnut aikojen kuluessa, tai sitten ne pullahtavat joskus esiin Huhkolan varastoista.
Jossain vaiheessa vietiin enää vain yksi satsi pulloja kierrätykseen, kun sillä tavalla pääsi alueelle ilmaiseksi sisään. Tuota jatkettiin niin kauan, kun se meni läpi. Sosialistiseen aikaan tuli jopa nautittua virvokkeita järjestäjän piikkiin. Niitä sai, kun osasi oikein kysyä, eikä järjestävän tahon kontrolli ollut pettämätön. Ehkä sen vuoksi systeemi ei oikein taloudellisesti toiminutkaan.
Myöhemmin sisään päästiin Ruissalon kesäasukkaiden ilmaislipuilla, koska kesät vietettiin metsän takana mökillä. Tuolla mökillä taas järjestettiin aika moisia Rock-juhlia vielä täysi-ikäisenäkin, futiskentällä telttaillen...
Vaikka Ruisrockissa onkin ollut Parhaita Bändejä; Iron Maidenia, Metallicaa, Bon Jovia, Aerosmithiä, Billy Idolia, niin paras rokki on ehdottomasti ollut vuoden 1992 tapahtuma. Voi sitä yhteislaulun riemua, kun lavalla musisoi Extreme ja Bryan Adams peräkkäin. Se kokemus kaikessa hienoudessaan hieman lievitti edellisen päivän tuskaa, kun Pearl Jam ei mahtunut samalle lavalle Nirvanan kanssa. Oli kyllä kaikkien aikojen kesä...
Perjantaina taas startataan uuteen rokkiin, mahdollisesti ennätysyleisön turvin. Päivittelen tätä blogia aina festaripäivien jälkeen, kun päivän anti on maisteltu. Nikkola teki jo omat poimintansa tarjonnasta, joten tässä minun vastaavat tärpit, jotka sain rehtorilta:
Perjantai:Disturbed nousee esiin listalta. Löysin bändin tuon loistavan Genesis-coverin avulla vasta tuossa viime vuonna, joten kaikki biisit, varsinkaan vanhemmat, eivät vielä ole ihan tuttuja. Se kuitenkin täytyy katsoa. Veikkaan, että Slipknot ja Children of Bodom jää pariin biisiin, ellei liveveto yllätä erityisen positiivisesti. Dead By April tullee myös katsastettua, uutena makuna bänditarjottimella, mutta muut jäänevät satunnaisen vaeltelun tielle.
Lauantai: Päälistalta poimitaan The Sounds. Vielä vähän vieras, mutta uskoisin livepotentiaalia löytyvän sen verran, että innostun helposti koko tuotannostakin. In Flames hieman tutumpana tulee myös mahdollisesti katsottua. Pikkulistalta pomppaa Eppu Normaali, Tehosekoitin ja Kotiteollisuus. Epun tietää, Teharin tahtiin voi muistella ja Kotiteollisuus on aina täysin arvoitus. Ihan sivuhuomautuksena, Teharien, kuten sunnuntaisen Apulannankin, ja miksei myös Eppujenkin, lontoonkieliset levyt ovat hauskoja.
Sunnuntai: Moni hehkuttaa Faith No More'a festarien ehdottomana pääesiintyjänä. Sitä moni on kehunut menevänsä katsomaan. Olen hauskuuttanut itseäni kysymällä näiltä rockpopulisteilta, että kerro vaikka kaksi FNM biisiä. Ok, kaksi saattaa vielä löytyä, mutta entä kolmas? Vaihtoehtoisesti voit pyytää kertomaan yhden levyn nimen, eikä kokoelmalevy(t) kelpaa. Testaa itse. Aika monella menee sormi suuhun... No se täytyy kuitenkin nähdä, vaikka pitääkin illan spinning käydä polkemassa välissä. Amorphis jää tuon tunnin vuoksi väliin, ikävä kyllä, mutta Volbeatin puoleen väliin ehtii takaisin. Onneksi päivällä on Stratovarius ja Apulanta.
Kokiskamera roikkuu taas mukana, joten kuvaa ja ääntä on luvassa tänne jo festarien kuluessa, jos vain tilanteet ja mieli sallivat. Myös naamarista kannattaa käydä tarkistamassa mialialat ja ylijäämävideot löytyvät myöhemmin perinteiseen tapaan tuubista.
Muistutetaan vielä:
TYHMIN FESTARITEMPPU ON HEITTÄÄ 1½ LITRAN PULLO
(tai mikä tahansa muu esine)
YLEISÖN JOUKKOON.
SE VOI TAPPAA, URPOT!
Jälkilöylyt:Ennätysyleisö, 92.000!Rauhallista.Mike Monroe oli Rantalavalla. Illat kylmiä, väärät asusteet. Joko Tehosekoitin tai minä olimme vanhentuneet. The Soundsin suosio yllätti, kuinka pitkään mahtaa kestää? Ensi vuonna neljä päivää 40-vuotisjuhlien kunniaksi? Suomalainen on kärsivällinen jonottaja. Loistava festari, kerta kaikkiaan...
BTW Isot pisteet järjestäjälle siitä, että tämän vuoden VIP-passi-informaatio oli selkeääkin selkeämpi. Myös tällainen skimmingiä harrastava löysi olennaiset kohdat ohjeista, eikä mitään väärinkäsityksiä, tai yllätyksiä näyttäisi olevan tänä vuonna luvassa. Hienoa homma ja jo etukäteen ISO KIITOS JÄRJESTÄJÄLLE! Hienoa, että joku viitsii riskillään viihdyttää meitä.
