Elämysten paluu

Kirjoitin juuri Instagramiin postauksen elämysten paluusta. Siitä, kuinka etuoikeutettu sitä on, kun pääsee kokemaan kaikenlaista kivaa. Elämyksiä. Ja kuinka hienoa on, että tuo on taas mahdollista, tavattoman pitkän tauon jälkeen.

On tullut nähtyä parasta mahdollista musiikkiviihdeshowta Rammsteinin esittämänä. On nähty NHL:n finaalimatsi.  Futista Kölnissä. Keikkoja, festareita ja urheilutapahtumia. Taas saa mennä ja on sitä kulkaa mentykin.

Tämän vuoden aikana on tullut monen yrittäjän kanssa keskusteltua elämyksistä, niiden paluusta ja tarpeellisuudesta myös kuntokeskusalalle. Olen kirjoittanut, kuinka on hieman hullua odotella, että se kotijumppaan videon avulla totutettu jostakin ihmeen syystä tulisi nyt kuntosalille jumpalle katsomaan sitä videota ja vielä maksaisi siitä. Miksi tulisi?

Olen pohtinut, kuoleeko perinteinen kuntokeskus. Voi olla. Voi olla, että elämyksiä tarjoavat keskukset pärjäävät tulevaisuudessa paremmin. Voi olla, että tähtiohjaajat pitää tähdittää takaisin. Voi olla, että perinteiset systeemit eivät vaan yksinkertaisesti enää toimi ja houkuta asiakkaita samalla tavalla kuin ennen koronaa. Voi olla tai olla olematta.

Minun on helppo pohtia tätä myös aitiopaikalta, kun on aika tavattomaan moneen keskukseen kontaktit ja keskusteluyhteys sekä myös mahdollisuus tulkita ja tutkia lukuja. Ennen kaikkea pääsen todistamaan elämysten tuottamista TRIB3:ssä, jossa porskutetaan varsin kovaa vauhtia eteenpäin, elämyksen voimalla, jollaista ei muualta saa. Elämysten tuottamisesta saan itse ihan tolkuttomasti voimaa ja kun tuolla studiolla olen mikki päässä, musan soidessa lujaa, discovalojen välkkyessä, ei voi kun ohjaajanakin todeta, että onpahan ihan hiton hauskaa. Jos et ole vielä käynyt itse kokemassa tuota elämystä, niin varaa tästä ilmainen tutustumiskäynti.

Elän ja hengitän elämyksiä, niiden kuluttamista ja niiden tuottamista. Tykkään hyvästä palvelusta, olin sen kohteena tai sen tuottajana. Tykkään pienistä asioista ja yksityiskohdista, koska pienet asiat merkitsevät. Pienet asiat ovat ne, jotka erottavat hyvät parhaista. Vaikka esimerkiksi se, miten pyyhe rullataan ja laitetaan asiakkaalle tarjolle. Pienillä asioilla on koko ajan kasvava merkitys. Ne korostuvat aina, kilpailun lisääntyessä. Isoissa linjoissa ei useinkaan ole merkittäviä eroja, paitsi huonon ja hyvä välillä, mutta parhaaksi pääsee pienillä asioilla, pienillä yksityiskohdilla.

Mikä teillä on se pieni juttu, joka erottaa teidät muista? Mitä sellaista voisit tehdä heti seuraavassa asiakaskohtaamisessa, joka erottaisi sinut muista? Veikkaan, että mikä tahansa mieleen tulikin, se ei juuri maksa rahaa, vaan se maksaa vaivaa. Ja kaikella todennäköisyydellä sen tekee ihminen.

Minulla on vielä unelma, liittyen kuntokeskusalaan. Siihen liittyy vahvasti elämys ja palvelu. Aika näyttää, toteutuuko tuo unelma. Unelmia on hyvä olla. Niistä kun voi aina tehdä tavoitteita ja sen jälkeen saavutuksia.

Tyytyväinen asiakas on paras bisnesstrategia

Mitä minä odotan?

Meinasin ensin otsikoida tämän postauksen, että Mitä sinä odotat, kunnes muistin, että minähän olen jo kirjoittanut sellaisen tekstin ja nimen omaan vielä Nickelbackin biisiä mukaillen, jouluaattona 2014. Eli se kortti oli jo käytetty, kysymysten ollessa - nyt kohta kuusi vuotta myöhemmin - ihan yhtä aiheellisia. 

Olen lähiaikoina miettinyt paljon, että mitä minä oikein odotan. Ja oikeammin miksi. Onko odottamisessa järkeä. Mitä siinä menettää. Kuinka kauan on järkevää mitäkin odottaa. Kuunnellako sydäntä - ja toimia sen mukaan, vaikka sen mukaan toimiminen voi olla järjetöntä, - vai pitääkö uskoa järkeä, vaikka järkevästi toimiminen voi olla sydämetöntä.

Kuolema on ollut nyt esillä monessa yhteydessä. Viimeksi viikonlopun leffassa, lähinnä ihmisen elämän viimeiset hetket, kuten myös Saarijärvelle ajaessani, auton kaiuttimista korvien kautta aivonystyröille soljunneessa äänikirjassa Paras. Ehkä sitä alkaa itsekin tiedostamaan kuolevaisuutensa ja se aiheuttaa osaltaan pysähtymisen, arvomaailman järjestymisen sekä asioiden aistimisen aiemmasta poikkeavalla tavalla. Elämälle alkaa muodostua ihan oikea tarkoitus. Alkaa oikeasti hahmottumaan, mikä tässä elämässä on tärkeää.

Meinasin kuolla ensimmäisen kerran jo vauvana. Onneksi kuumekrampista johtuva, hengenvaarallisen korkea kuume saatiin lopulta laskemaan sairaalassa, jääpalavuoteella, sairaalahuoneen ikkunoiden avautuessa paukkupakkaseen. Minulla oli aina olo, että lähden täältä varsin varhain, kunnes ne aistimukset katosivat vuonna 2013, kun meinasin kuolla kahteen otteeseen, kolmen kuukauden aikana. Tai toisella kerralla jo taisin niin hetkellisesti tehdä, kun heräsin vaatteet leikattuina elvytystoimien johdosta.

Olen kirjoittanut niistä muutamia kertoja ja näköjään taas olen aiheen ympärillä. Olen sen ympärillä, koska jokainen päivä on elämän alku, siis loppuelämän ensimäinen päivä. Virran samaan kohtaan ei voi toista kertaa astua. Mitään vanhaa ei saa muutettua, vaikka haluaisi, mutta tulevan suunnan voi aina päättää. Miehen eliniän odote Suomessa on 80 vuotta. Se tarkoittaa, että minulla olisi elinikää 11.391 päivää. Laitoin laskurin tuohon sivupalkkiin, niin voin aina käydä tsekkaamassa, että paljonko aikaa on vielä tuhlattavana. Tosin olen ajatellut elää ainakin 100-vuotiaaksi, joten tässä ollaan vasta puolimatkassa.

Onko toistakymmentätuhatta päivää paljon vai vähän? Ainakin se näyttää hupenevan joka sekunti. Hyvä asia tuossa on se, että minä saan päättää, miten tuon ajan käytän. Minä saan valita, kuka sen ajan kanssani käyttää. Minä saan päättää, odotanko jotain vai olenko odottamatta. Käytänkö aikani sellaisten ihmisten seurassa, jotka haluavat olla minun seurassa, jotka eivät epäröi sitä tai ole siinä silloin kun se sopii heille tai hyödyttää heitä. Ketkä ovat ne ihmiset, jotka haluan vaikuttavan elämääni ja miten. Seura kuitenkin tekee kaltaisekseen, kuten kirjoitin vuonna 2017. Arvostus on varmasti yksi perustarpeistamme, joten jos joku kohtelee sinua, kuten hän ei välittäisi sinusta, usko sitä. Kuka tuo iloa elämään ja kuka syö sitä.

On mielenkiintoista, kuinka elämän asiat nivoutuvat toisiinsa. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä Saarijärvellä, mökin rannassa, laiturilla, kun odottelin retkeä Pyhä-Häkin luonnonpuistoon. Siellä pitkospuilla kävellessä tuli puheeksi henkinen kasvu ja erityisesti odottaminen, oikean hetken odottaminen. Odottaminen senkin suhteen, että koska on oikea aika perustaa kuntokeskus. Onko mitään järkeä perustaa se nyt tähän hetkeen, keskellä koronakriisiä. Miksi ei olisi? Miksi odottaisi ja mitä odottaisi? Myhäilin hiljaa keskustelun lomassa, kuinka universumi taas yhdistelee asioita ja tasoja sekä tuo ihmisiä elämään. Kuinka me muka sattumalta puhutaan pitkospuilla odottamisesta. Mikään ei ole sattumaa. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei kannata tuhlata odottamiseen.

Erik Bertnard Larsen on mentaalivalmentaja, henkinen valmentaja, motivaatiovalmentaja. Hänen kirjansa Paras, vahvisti entisestään käsitystäni siitä, mitä haluan elämälläni tehdä ja mitä en halua enää odottaa. Haluan olla - koen olevani Erikin kaltainen henkinen valmentaja, vaikka saappaat ovatkin varsin isot. Haluan luoda erityisesti liikunta-alan yrittäjille mukavampaa elämää, kuten yhden pitkän projektin nimesimme sen alkumetreillä, kun aloin kuntokeskusyrittäjiä sparramaan. Se on se mitä haluan tehdä, Mukavaa Elämää. Jos Sinä haluat Mukavaa Elämää liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjänä, anna minun auttaa. Onnistutaan siinä varmasti - yhdessä. Ei se helppoa ole, mutta tavattoman yksinkertaista.

Jos elät joka päivä, kuin se olisi viimeisesi, olet lopulta oikeassa