Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Mitä minä odotan?

Meinasin ensin otsikoida tämän postauksen, että Mitä sinä odotat, kunnes muistin, että minähän olen jo kirjoittanut sellaisen tekstin ja nimen omaan vielä Nickelbackin biisiä mukaillen, jouluaattona 2014. Eli se kortti oli jo käytetty, kysymysten ollessa - nyt kohta kuusi vuotta myöhemmin - ihan yhtä aiheellisia. 

Olen lähiaikoina miettinyt paljon, että mitä minä oikein odotan. Ja oikeammin miksi. Onko odottamisessa järkeä. Mitä siinä menettää. Kuinka kauan on järkevää mitäkin odottaa. Kuunnellako sydäntä - ja toimia sen mukaan, vaikka sen mukaan toimiminen voi olla järjetöntä, - vai pitääkö uskoa järkeä, vaikka järkevästi toimiminen voi olla sydämetöntä.

Kuolema on ollut nyt esillä monessa yhteydessä. Viimeksi viikonlopun leffassa, lähinnä ihmisen elämän viimeiset hetket, kuten myös Saarijärvelle ajaessani, auton kaiuttimista korvien kautta aivonystyröille soljunneessa äänikirjassa Paras. Ehkä sitä alkaa itsekin tiedostamaan kuolevaisuutensa ja se aiheuttaa osaltaan pysähtymisen, arvomaailman järjestymisen sekä asioiden aistimisen aiemmasta poikkeavalla tavalla. Elämälle alkaa muodostua ihan oikea tarkoitus. Alkaa oikeasti hahmottumaan, mikä tässä elämässä on tärkeää.

Meinasin kuolla ensimmäisen kerran jo vauvana. Onneksi kuumekrampista johtuva, hengenvaarallisen korkea kuume saatiin lopulta laskemaan sairaalassa, jääpalavuoteella, sairaalahuoneen ikkunoiden avautuessa paukkupakkaseen. Minulla oli aina olo, että lähden täältä varsin varhain, kunnes ne aistimukset katosivat vuonna 2013, kun meinasin kuolla kahteen otteeseen, kolmen kuukauden aikana. Tai toisella kerralla jo taisin niin hetkellisesti tehdä, kun heräsin vaatteet leikattuina elvytystoimien johdosta.

Olen kirjoittanut niistä muutamia kertoja ja näköjään taas olen aiheen ympärillä. Olen sen ympärillä, koska jokainen päivä on elämän alku, siis loppuelämän ensimäinen päivä. Virran samaan kohtaan ei voi toista kertaa astua. Mitään vanhaa ei saa muutettua, vaikka haluaisi, mutta tulevan suunnan voi aina päättää. Miehen eliniän odote Suomessa on 80 vuotta. Se tarkoittaa, että minulla olisi elinikää 11.391 päivää. Laitoin laskurin tuohon sivupalkkiin, niin voin aina käydä tsekkaamassa, että paljonko aikaa on vielä tuhlattavana. Tosin olen ajatellut elää ainakin 100-vuotiaaksi, joten tässä ollaan vasta puolimatkassa.

Onko toistakymmentätuhatta päivää paljon vai vähän? Ainakin se näyttää hupenevan joka sekunti. Hyvä asia tuossa on se, että minä saan päättää, miten tuon ajan käytän. Minä saan valita, kuka sen ajan kanssani käyttää. Minä saan päättää, odotanko jotain vai olenko odottamatta. Käytänkö aikani sellaisten ihmisten seurassa, jotka haluavat olla minun seurassa, jotka eivät epäröi sitä tai ole siinä silloin kun se sopii heille tai hyödyttää heitä. Ketkä ovat ne ihmiset, jotka haluan vaikuttavan elämääni ja miten. Seura kuitenkin tekee kaltaisekseen, kuten kirjoitin vuonna 2017. Arvostus on varmasti yksi perustarpeistamme, joten jos joku kohtelee sinua, kuten hän ei välittäisi sinusta, usko sitä. Kuka tuo iloa elämään ja kuka syö sitä.

On mielenkiintoista, kuinka elämän asiat nivoutuvat toisiinsa. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä Saarijärvellä, mökin rannassa, laiturilla, kun odottelin retkeä Pyhä-Häkin luonnonpuistoon. Siellä pitkospuilla kävellessä tuli puheeksi henkinen kasvu ja erityisesti odottaminen, oikean hetken odottaminen. Odottaminen senkin suhteen, että koska on oikea aika perustaa kuntokeskus. Onko mitään järkeä perustaa se nyt tähän hetkeen, keskellä koronakriisiä. Miksi ei olisi? Miksi odottaisi ja mitä odottaisi? Myhäilin hiljaa keskustelun lomassa, kuinka universumi taas yhdistelee asioita ja tasoja sekä tuo ihmisiä elämään. Kuinka me muka sattumalta puhutaan pitkospuilla odottamisesta. Mikään ei ole sattumaa. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei kannata tuhlata odottamiseen.

Erik Bertnard Larsen on mentaalivalmentaja, henkinen valmentaja, motivaatiovalmentaja. Hänen kirjansa Paras, vahvisti entisestään käsitystäni siitä, mitä haluan elämälläni tehdä ja mitä en halua enää odottaa. Haluan olla - koen olevani Erikin kaltainen henkinen valmentaja, vaikka saappaat ovatkin varsin isot. Haluan luoda erityisesti liikunta-alan yrittäjille mukavampaa elämää, kuten yhden pitkän projektin nimesimme sen alkumetreillä, kun aloin kuntokeskusyrittäjiä sparramaan. Se on se mitä haluan tehdä, Mukavaa Elämää. Jos Sinä haluat Mukavaa Elämää liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjänä, anna minun auttaa. Onnistutaan siinä varmasti - yhdessä. Ei se helppoa ole, mutta tavattoman yksinkertaista.

Jos elät joka päivä, kuin se olisi viimeisesi, olet lopulta oikeassa

maanantai 27. elokuuta 2018

Tänään on kaunis päivä

Tänään on kaunis päivä, kun aurinko paistaa.
Tänään on kaunis päivä, kun sai juoda aamukahvinsa auringonpaisteessa.
Tänään on kaunis päivä, kun sai kuntoilla heti aamusta.
Tänään on kaunis päivä, aloittaa ja rakentaa jotain uutta.
Tänään on kaunis päivä, kun saa rekrytä uusia ihmisiä yritykseensä.
Tänään on kaunis päivä, kun uusi kirja, KUNnoON 15 MINUUTTIA ilmestyy.
Tänään on kaunis päivä, siitäkin huolimatta, että viimeinenkin isovanhemmistani nukkui aamulla pois.

Minä en saa hänen kanssaan enää sitä 15 minuuttia. En voi soittaa hänelle, jutellakseni 15 minuuttia. Yritin muutamia vuosia sitten ja juteltiinkin tovi, vuosien tauon jälkeen. Tuntui hyvältä, mutta siitä ei seurannut hyvää. Suku on joskus pahin. Nyt en enää saa sitä mahdollisuutta. Se vietiin minulta haluamattani. Voin vain jättää jäähyväiset.

Vaikka olitkin minulle jo vuosia varsin etäinen, tahtomattani, olit mielessä tavattoman usein. Kyyneleen sait silmääni joka kerta, kun lähetit kortin lapsenlapsenlapsellesi. Nyt kortteja ei enää tule, mutta ne kyllä säilyy. Viimeisimmässä oli ballerinan kuvia, tietysti.

Emme pysty valitsemaan sukuamme. Voimme kuitenkin valita, millainen suku haluamme olla. Millaisia ihmisiä haluamme olla. Suku on kuin puun oksat. Ne kasvavat eri suuntiin, mutta juuret ovat aina samat. Jos juurista ei pidä huolta, oksatkin kuihtuvat.

Piti kirjoittaa kirjan ilmestymispäivänä ihan jotain muuta, mutta ehkä tämä on herättävä avaus, koska kirjakin on varsin herättävä. Ainakin minä heräsin tänään varsin erilaiseen aamuun. Ote kirjasta, jonka yhdessä kappaleessa pohditaan, kenen kanssa haluaisit istua alas vartiksi:
Olisiko sinun vartissa edesmennyt fammu tai pappa? Kenties joku edesmennyt läheinen? Mitä haluaisit kysyä? Mistä haluaisit puhua? Kaipaisitko joitain viisaita neuvoja? Onko joku isovanhempasi yhä elossa? Voisitko käydä nämä samat keskustelut hänen kanssaan, jos siihen vielä oikeasti on mahdollisuus? Entä omat vanhemmat? Mitä voisit heidän eteensä tehdä juuri tänään? Olisiko sinulla aikaa soittaa ja kysyä heidän kuulumisiaan tai mennä kylään vartin kahville? Onko ruokaa tehty kotona niin paljon, että siitä voisi viedä vähän heillekin ja ilahduttaa tällaisella vartin vierailulla? Moni meidän ja muiden isovanhemmista istuu kotona tai palvelutalossa yksin kaikki päivät. Mieti miten suuri asia jollekin vanhukselle olisi, että kävisit vartin kahvilla kerran viikossa? Kun on sinun vuoro istua siinä keinutuolissa, niin kuka tulee silloin katsomaan sinua?
Tänään on kaunis päivä. Nauti siitä ja ota siitä kaikki sen suoma ilo irti. Iloa on - aina.

Rakkaus on suurin lahja, minkä edellinen sukupolvi voi jättää seuraavalle

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Mitä sinä odotat?

Oletko siellä, missä haluat olla? Oletko saavuttanut kaikki unelmasi ja tavoitteesi? Oletko tehnyt kaiken näiden eteen? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä saavuttaaksesi edellä mainitut?
Mitä siis odotat?
Odotatko salamaniskua? Oikeaa iltaa? Oikeaa ajankohtaa? Mitä odotat? Meistä kaikki tietää, että olemme täällä vain kerran - ainakin tässä elämässä. Mattikin tietää, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Miksi et uskalla tehdä ratkaisuja ja toimia, jotta saavuttaisit unelmia ja tavoitteita?
Mitä oikein odotat?
Odotatko oikeaa tekosyytä? Oikeaa merkkiä? Seuraavaa joulua? Joulupukkia? Uutta vuotta? Odottavan aika on pitkä. Odottavalla menee monta mahdollisuutta ohi. Etkö haluaisi elää unelmaasi? Täysillä? Täyttä elämää? Nauttien? Kokien kaiken sen, minkä haluat, ennen kuin aika jättää?
Mitä ihmettä oikein odotat?
Eikö olisi mukavaa avata siivet ja lentää korkeuksiin? Sinne, mihin olet aina tähdännyt? Mikä estää? Miksi? Luuletko vain? Oletko ainoastaan sinä unelmiesi este? Tavoitteidesi hidaste?
Mikä saa sinut odottamaan?
Etkö uskalla tehdä ratkaisuja? Heittäytyä? Mitä pelkäät? Onko pelko aiheellista? Mitä menettäisit? Virheitä tekevät kaikki. Jokainen voi epäonnistua. Yrittänyttä ei laiteta. Virheistä oppii. Epäonnistumiset vahvistaa. Miksi et kokeilisi? Yrittäisi? Uskaltaisi?
Mitä vielä odotat?
Nyt. Nyt on se hetki. Juuri nyt voit muuttaa lopun elämäsi. Tänään on lopun elämäsi ensimmäinen päivä. Missä ja miten sen aiot viettää? Tee päätös. Nyt!
Mitä sinä odotat?
Elämä on liian lyhyt odottamiseen.

Nickelback esittää tämän näin:

Videossa on mahtava viesti tulevalle vuodelle; Laita hyvä kiertämään!

Rauhallista joulua!
Jos odotamme, kunnes olemme valmiita, saamme odottaa koko elämämme.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Ei ole kiire mihinkään

Onko vielä pitkä matka jonnekin, kysyi Eput levyn kannessaan taannoin. Elämä ei ole määränpää, vaan matka. Tuo unohtuu aika usein, kun elämme määränpääkeskeisessä yhteiskunnassa. Pitää suorittaa. Täytyy saada valmiiksi. Pakko menestyä, menestyksen riman noustessa koko ajan. Aikataulut painavat päälle. Suunnitelmia ei saa muuttaa, vaikka ne olisi tehty kuinka ahtaiksi suorittaa. Elämä on putkessa, josta ei ole ulospääsyä. Vai onko?

Olemme lomalla. Nyt ei ole kiire mihinkään. Työpuhelinkin on ollut viikon kokonaan äänettömällä. Ei ole mitään suunnitelmaa tälle päivälle, huomiselle tai sitä seuraavalle päivälle eikä edes seuraaville viikoille. Viime vuonna kesäloma oli täynnä aktiviteetteja. Edellistä matkalaukkua ei ehtinyt purkamaan, kun jo piti pakata uutta. Taisimme herätä vain muutaman yön omasta sängystä. Nyt heräämme käytännössä jokaisen. 

Tuntuu hyvältä, kun ei mikään aikataulu paina päälle. Voi aamulla päättää, mitä tänään tehdään, vai tehdäänkö mitään. Ja jos päätetään tehdä, sen päätöksen voi muuttaa tai perua kokonaan. Kirjoitan tätä 11.30 sängyssä ja mietin, että ehkä kohta voisi mennä tekemään aamupalaa. Eilen sitä syötiin puolilta päivin, sitä edellisenä yhden jälkeen. Leppoisaa. Eilen grillailtiin päivä ystävien hyvässä seurassa, sitä edeltävä ilta istuttiin pikkutunneille toisten ystävien kanssa ulkosalla. Järjettömän mukavaa, vaikka ei ollut mitään suunnitelmaa.

Katselimme eilen illalla kohta kymmenen vuotta vanhan elokuvan, Klick!, jossa työhullu arkkitehti, saa käsiinsä universaalin kauko-ohjaimen, jolla hän voi kelata elämäänsä eteen- ja taaksepäin. Aika nopeasti hän oppii, kuinka kelata elämästä yli kaikki ikävät kohdat, kuten ruuhkat, riidat, perheillalliset, lastenhoidot ja jopa esileikit. Pahimmillaan tuli hypättyä suoraan seuraavaan ylennykseen, johon arkkitehdin yllätykseksi menikin oletettua kauemmin ja se sisälsi merkittäviä uhrauksia.

Kauko-ohjaimessa oli sellainen piirre, että se oppii käyttäjältään. Kuinka ollakaan, ohjain oppi kelaamaan itsekseen elämästä kaikki ne ikävät asiat ja jäljelle jäi vain ne tärkeimmät asiat; työ ja ylennykset. Kaikki muu vilahti ohi automoodilla, tehden myös sen arvoista jälkeä. Kuulostaako tutulta?

Vaikka tuo filmi onkin pelkkää fiktiota, siinä on erittäin paljon ajattelemisen aihetta. Minä tiedän ihmisiä, jotka menevät elämänsä läpi tuolla automoodilla ja kuten elokuvassakin, huomaavat liian myöhään, kuinka elämä jäi elämättä ja kuinka elämässä sittenkin tärkeintä ovat perhe ja läheiset. 

Veikkaan, että sinäkin tiedät niitä uraohjuksia ja yrittäjiä, joiden elämässä ei ole muuta kuin työ, ylennykset ja saavutukset. Läheiset jäävät huomiotta ja lapset kasvavat huomaamatta. Ainoa elämän rikkaus näkyy pankkitilillä, jos sielläkään. Elämä valuu käsistä ja sitten he havahtuvat eläkkeellä, mitä tuli tehtyä, jos edes sinne asti pääsevät.

Toivottavasti on vielä pitkä matka jonnekin, jotta ehtii nauttimaan matkasta. We aren't there yet!



Elämä on tarina. Tee omastasi best seller.


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kuukausi elinaikaa

En ole yhdeksään kuukauteen tuntenut itseäni näin terveeksi, kuin nyt tunnen. Tai siis en ole ollut terve. Nyt voin sanoa olevani, siitä huolimatta, että viime lauantaina päätä tutkittiin taas magneettituubissa. Päässä on jotain, mikä mahdollisesti pitää poistaa, jos pystyy. Ehkä tiedän jotain ensi viikolla, kun lääkäri soittaa.

Tuli katsottua pitkästä aikaa loistava elokuva, Meet Joe Black. Ajatuksia herättävä raina. Mitä jos saisit tänään tietää, että sinulla on kuukausi elinaikaa. Mitä tekisit?
  • Onko sinulla jokin ihmissuhde, jonka korjaisit?
  • Viettäisitkö enemmän aikaa läheisten kanssa?
  • Matkustaisitko johonkin?
  • Hoitaisitko asiasi kuten Janne Niska? Arvostan!
Vai jatkaisitko samalla tavalla kuin nyt? Jos et jatkaisi, miksi et tee edellä listattuja asioita nyt? Mitä jos sinulla on ainoastaan kuukausi elinaikaa jäljellä, mutta et vain tiedä sitä? Mitä jos Joe Black ei tule kertomaan sinulle, että juna on saapumassa päätepysäkille?

Kenen kanssa haluaisit viettää viimeiset päivät? Viimeiset hetket? Olisiko se juuri se kaveri, jonka kanssa hetkikin tuntuu ikuisuudelta?

Eikö olisi hienoa elää niin, että aina kuun alussa kirjoittaisi listan asioista, jotka alkaneen kuukauden aikana tulisi tehdä, jotta voisi lähteä hymyillen ja tyytyväisenä kuun viimeisenä päivänä? Olisiko elämä silloin antoisa? Onnellinen? Tyydyttävä? Olisiko tuollainen elämä mahdollista?

Minä olen säästänyt pahan päivän varalle. Viime syksyn ja kuluneen talven aikana pysähdyin usein miettimään, kuinka paha päivän pitää olla, että tulisi tehtyä säästöillä jotain kivaa ja erikoista? Ei näköjään riittänyt että Elämä pysäytti, että ambulanssi vei pillit soiden Lohjan sairaalasta Meilahden sydänyksikköön. Ei riittänyt, kun Tapaninpäivänä aivoverenvuoto sai vintin himmelit tippumaan. Sehän on ihan arkista. Olisi voinut olla pahemminkin. Olisi.

Bucket List on myös hieno elokuva. Onko sinulla oma bucket list? Mitä siinä on? Olen ollut aikeissa kirjoittaa listan siitä hetkestä asti, kun vuosia sitten - 2007 - näin edellä mainitun elokuvan. En ole kirjoittanut. Olisiko se nyt tässä:
  • Nähdä Liverpool - ManU -ottelu livenä, paikan päällä, Anfieldillä. Tai oikeammin haluaisin kokea paikan päällä tämän. Sen jälkeen voisin jopa lähteä stadionilta, katsomatta itse ottelua. Tuo on ehkä parhainta fanikulttuuria, ikinä, missään.
  • Laskettele Alpeilla.
  • Käy Fijillä ja Malediiveilla.
  • Hyppää autotallissa Escaladeen.
  • Aja Route 66.
  • Matkusta Rovos Raililla Afrikan halki.
  • Käy Australiassa, Japanissa, Kiinassa ja Islannissa.
  • Tee vuorikiipeilyretki.
  • Käy avaruudessa.
Toki listalle voisi kirjoittaa kaikenlaista, perheeseenkin liittyvää, mutta tuo yllä oleva on lähinnä To Do -lista. Ne perheeseen liittyvät asiat tuntuvat niin henkilökohtaisilta, että eivät kuulu tähän tekstiin. NHL finaalit paikan päällä on jo tuolta listalta kuitattu, muutaman muun hienon kokemuksen lisäksi. Bon Jovikin tuli nähtyä kotikentällä, New Jerseyssä. Elämäni matkakin on tehty. Tähän blogiin on päätynyt monia kirjoittamattomalla listalla olleita asioita.

Mitä tuo lista kertoo minusta? Pitääkö aina lähteä jonnekin, kokeakseen jotain? Olenko pinnallinen, jos nuo ovat kirjattavaksi asti päätyviä, tärkeitä asioita? Vai kertooko tuo lista sittenkään minusta yhtään mitään. Ei siihen ole kirjattu niitä oikeasti tärkeitä asioita. Ne löytyvät sydämestä kirjaamattakin. Ja suurin osa niistä on ilmaisia, heti tavoitettavissa.

Veli sanoi joskus aika huonossa hapessa ollessaan, että onneksi oli kokenut kaikenlaista. Sekin jäi mieleen. Netti on tulvillaan tarinoita, mitä ihmiset miettivät ja katuvat kuolinvuoteellaan. Viimeksi törmäsin sellaiseen torstaina Hesarissa. Tuskin kukaan koskaan katuu sitä, että ei ehtinyt tekemään enempää töitä. Eivät varsinkaan ne työhön elämänsä haudanneet.

Vaikka työ on minulle tärkeää ja saan tehdä sellaista työtä, jota oikeasti rakastan, joka ei tunnu työltä, siihen liittyviä asioita ei näytä olevan listalla. Enkä saa niitä edes lisättyä. Olisiko sinulla? Kävisitkö tekemässä rästissä olevat työt valmiiksi? Työkaverit kävisin kyllä moikkaamassa.
Elä, kuin kuolisit huomenna ja kuin eläisit ikuisesti.