Kierros pohjoista Italiaa

Jokainen työntekijä, johtaja ja yrittäjäkin tarvitsee lomaa, vaikka toisin saattavat luulla. Minäkin kirjoitin blogiin joskus, vuonna 2008, että Miksi pitäisin kesälomaa. Siitä kirjoitetiin oikein Iltalehdessäkin. 

"Mikä kummajainen tämä sian vuonna syntynyt skorpioni oikein on? Kaikkihan nyt heinäkuussa tahtovat hellittää."

Olin väärässä. Minäkin tarvitsin lomaa. En vain kokemattomuuttani tiennyt sitä. Olen oppinut sen viimeisen kymmenen vuoden aikana, siitäkin huolimatta, että arkeni on yhä kuin lomaa, kuten kirjoitin vuonna 2007. Ei minun arkeani tai työtäni karkuun ole koskaan tarvinnut lähteä. Jos tarvitset lomaa arjestasi, muuta arkeasi.

Meillä on ruhtinaallisen paljon lomaoikeutta Suomessa. Tavallisimmin se on viisi viikkoa vuodesta, mutta monilla aloilla jopa viikkoja pidempi. Yhdysvalloissa taitaa yhä olla vallallaan kahden viikon kesälomat. Jos nyt kuitenkin kuvittelet olevasi niin tärkeä, että ehdit viettämään vain viikon loman, annan sinulle loistavan vinkin, lähde Italiaan. Tee vaikka tämä retki perässä, koska matkustaminen on ainoa asia, jonka ostamalla teet itsestäsi rikkaamman.

Lennä Venetsiaan. Vuokraa sieltä auto kuudeksi päiväksi. Lähde pohjoiseen, kohti Prosecco roadia, joka on alue, jossa kaikki maailman proseccot valmistetaan. Varaa sieltä majoitus kahdeksi yöksi joltakin viinitilalta tai vaikka Hotel Villaguardalta, joka on varsin viihtyisä majapaikka. Pyydä vastaanottoa varamaan yksityinen proseccotilakierros - tai tilaa se täältä, oli varsin hyvä tour - ja nauti kuohuvasta erittäin mielenkiintoisissa paikoissa. Suosittelun saa esimerkiksi Toffoli ja Nani Rizzi -tiloilla piipahtaminen. Molemmissa omistajat ovat enemmän kuin vieraanvaraisia eikä suu jää kuivaksi, vaikka molemmilla on myös erittäin kuivaa proseccoa tarjolla. Rizzin tilallisen kanssa tuli tehtyä jopa sopimus rypäleiden poimimisesta. Tosin prosecolla saattoi olla jo jotain tekemistä sopimuksen kanssa, vaikka voisi sen toteuttaakin helposti, ehkä jo tulevalla sadonkorjuukaudella. Myös Cartizzen alueella sijaitsevalla Col Vetoraz'n maistelupaikassa voi käydä, mutta vain näköalansa vuoksi. Omaa makuhermoa tuon tilan (kalliit) juomat eivät hivelleet. On todellakin niin, että hinta ei kerro välttämättä mitään proseccon mausta. Proseccon alue on kaiken kaikkiaan hienoa seutua ja kun tiloja on yli 200, niin niistä riittää useammallekin matkalle.

Proseccosta voikin lähteä kohti Gardaa, mutta kannattaa ajaa moottoriteiden sijaan pohjoisemman kautta, vuoristomaisemaa ihaillen. Ota suunnaksi Feltre, kiva pieni kylä ja sieltä laskettelet alas Bassano del Grappaan, jossa kuluu helposti muutama tunti, esimerkiksi lounastaen ja ostoksia tehden. Uskomattoman jylhät maisemat vievät sinut kohti Gardaa illaksi, joten muista pysähtyä välillä ja ottaa vaikka siemaus proseccoa matkalla - kuskille vähän vähemmän. Osta vaikka Ice Bag ja pyydä jostakin ravintolasta se täyteen jäitä ja upota proseccopullo siihen matkaevääksi. Kyliä ja pysähdyspaikkoja on vaikka kuinka ja esimerkiksi Fiume Brenta sopii mainiosti jäätelön nuolaisupaikaksi. Tällä retkellä ei todellakaan ole tärkeää se määränpää, vaan matka. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

Hotelli tuli bongattua matkalla Desenzano del Gardalta. Villa Rosa Hotel oli todella miellyttävä, yhden yön majapaikaksi, joten sitä sopii mainiosti suositella tuolta alueelta. Pieni iltafillarointi pitkin rantaa ja kylää on suositeltava iltapuuha, kun etsii illallispaikkaa. Sirmionen niemenkärki kannattaa ehdottomasti tarkistaa, esimerkiksi seuraavana aamuna, kun starttaa retkelle Gardajärven itärantaa pitkin kohti Monte Baldoa. Matkalle mahtuu taas paljon kivoja paikkoja ja Monte Baldo itsessään on häkellyttävä, monen tunnin visiitti. Kannattaa ehkä ajaa autolla köysiradan puoleen väliin, vaunujen vaihtopaikkaan, niin saa mukavan ajoreitin näköaloineen Gardalle.

Malcesinesta kannattaa jatkaa vielä pohjoisemmaksi, järven kärkeen asti, Nago-Torbole'en asti ja sieltä valita reitti vuorten yli kohti Valpollicellan viinialuetta. Kun olet hikoillut ylös vuoren rinnettä, rattia käännellen, niin hetki Monti Lessini Sega di Ala -kyltin jälkeen saavut Erbezzo'on, jossa - yllätys - on baari auki, keskellä ei mitään, 1.393 metrissä. Bar Passo-Fittanze on hyvä levähdyspaikka ennen kuin matka jatkuu kohti Trenagoa ja siellä sijaitsevaa Tenuta le Cave -viinitilaa. Pari yötä täällä ja viinimaistelu tilan puolesta toiselle illalle on helmi juttu. Valpollicella ja Amarone maistuvat varsin hyvältä, niiden omassa ympäristössään. Saat lisää knoppitietoa Italian viineistä ja nautit varsin yleellisestä majoituksesta ja rauhoittavasta näköalasta. Ennen tuota viininmaistelua kannattaa kurvailla Soaveen, jonka viinit ovat ihan jotain muuta luokkaa, kuin luulet, sen halvan kuran perusteella, jota Suomessa on myyty.

Yksi yö siis jäljellä, joten seuraavana päivänä kannattaa suunnata kohti Venetsiaa, mutta kannattaa taas vältellä moottoriteitä ja nauttia matkalle osuvista kylistä. Voit kurvata Veronan ja Vicenzan kautta, mutta Padovaa en nopeasti suosittele, vaikka varsin idyllinen paikka tuokin. Olet kuitenkin jo nähnyt niin paljon hienoja paikkoja, että kannattanee viimeinen yö ja päivä käyttää Venetsiassa. Sitten oletkin jo ladannut itsesi täyteen pohjoisempaa Italiaa vain kuudessa päivässä. Siihen löydät aikaa, jos vain haluat, kaikesta tärkeydestäsi huolimatta. Kun teet sen vielä juhannuksen aikaan, et menetä kuin pari työpäivää ja saat elämäsi kokemuksen sekä noin 800 kilometriä vuokra-auton mittariin. Suomessa sataa kuitenkin juhannuksena ja elämä on mukavampaa sandaaleissa. Niin ja jos linnat kiinnostavat, olet nähnyt niitä tolkuttoman monta.

Ainoa asia, joka sinuakin askarruttaa, miten saat kaikki ostamasi pullot ja viinilasit matkaan. Vinkkinä pullojen kuljettamiseen matkalaukussa voin antaa, että osta kaupasta elmukelmua ja kääri pullot niihin. Pehmustavat pulloa ja jos sattuvat rikkoutumaan matkalla, sisältö ei ole ympäri laukkuasi. Kelpaa kotona palata proseccon maisemiin aina, kun avaa aidon ja oikean kuplivan.

En puhu italiaa,

mutta proseccoa puhun sujuvasti

Miten tehdään paras työpaikka

Human to human on trendikästä. Se on sitä erityisesti palvelualoilla. Se on ollut sitä aina, paljon ennen tätä trendikkyyttä. Human to human ei kuitenkaan koske pelkästään yrityksen ja asiakkaan välistä kanssakäymistä, vaan myös yrityksen ja sen työntekijöiden välistä kanssakäymistä, työntekijöiden ja heidän esimiestensä välistä kanssakäymistä. Tämän ymmärtämisellä on suuri merkitys, kun halutaan tehdä niitä parhaita työpaikkoja.

Jos haluat, että työntekijäsi viihtyvät töissä, antavat enemmän kuin mistä heille maksetaan, ajattelevat myös yrityksen etua, joustavat tarpeen tullen ja tulevat mielellään töihin, ilman että jäävät kotiin jollakin verukkeella, sinun pitää johtajana huomioida ihminen. Olla ihminen ihmiselle. Jokaiselle työyhteisön jäsenelle - ihminen.

Jos haluat, että työntekijäsi palvelevat asiakkaitasi, sinun on - johtajana - palveltava työntekijöitäsi. Sinun pitää johtaa tiimiäsi työntekijälähtöisesti. Mitä nopeammin ymmärrät tämän, etkä pidä tuota ajatusta vain turhanpäiväisen jaaritteluna, sitä nopeammin menestyt. Jos et kunnioita työntekijöitäsi, he eivät kunnioita yritystäsi. Jos olet sitä mieltä, että vain sinä tiedät, mitä yrityksesi pitäisi tehdä ja miten asiat pitäisi yrityksessäsi hoitaa, ajat lopulta ojaan. Kukaan ei halua olla sinulla töissä - palvella sinua ja yritystäsi.

Työntekijälähtöisyyshän on verrattavissa asiakaslähtöisyyteen. Varsin moni yritys ainakin kertoo hoitavansa asioita asiakaslähtöisesti. Tämä on korulauseissakin itsestään selvä asia. Työntekijälähtöisyys on taas harvinaisempaa, vieläkin, vaikka sen hyödyistä on lukemattomia menestystarinoita. Parasta palvelua tarjoaa paras mahdollinen työpaikka. Fakta, jota tuskin kukaan pystyy kumoamaan.

Parhaalla työpaikalla on aina yhteinen tavoite. Siellä puhalletaan yhteiseen hiileen, oman edun tavoittelun sijaan. Työntekijät tuntevat ammattiylpeyttä ja saavat vastuuta, taitojaan vastaavia tehtäviä. Parhaalla työpaikalla saa tehdä virheitä, mutta niistä opitaan - yhdessä. Virheistä puhutaan, niitä ei peitellä eikä niistä ruoskita, vaan ne käytetään oppimateriaalina.

Jos johtaja haluaa pitää langat vain omissa käsissä, että vain johtaja tietää ja osaa, niissä olosuhteissa ei synny koskaan parasta työpaikkaa. Eikä tällöin myöskään parasta palvelua. Kirjoitin alkuvuodesta, mitä eroa on johtajalla ja johtajalla, liiderillä ja managerilla. Liiderit rakentavat parhaita työpaikkoja. Liiderit antavat työntekijöidensä kukoistaa ja sallivat työntekijöiden onnistua, kun managerit antavat määräyksiä ja kieltoja.

Parhailla työpaikoilla nähdään ja tunnetaan ihminen nimen takana. Työntekijät eivät ole vain resursseja, numeroja, vaan voimavara, jolla yritys joko onnistuu tai epäonnistuu. Käskyttäen ei kukaan palvele, hymyile ja mene ekstramailia. Ei kukaan. Sen aika on ohi, jos sellaista aikaa koskaan on ollutkaan.

Veikkaan että sinäkin - johtajana - haluaisit olla töissä parhaassa työpaikassa. Siellä, johon on kiva tulla ja jossa on positiivisia ihmisiä. Jossa on tyytyväisiä asiakkaita. Jossa on hyvä henki. Ja ennen kaikke siellä, joka kehittyy yhteistyöllä yhä paremmaksi yritykseksi. Veikkaan niin enkä usko olevani väärässä.

Et rakenna bisnestä,

rakennat ihmisiä,

jotka rakentavat bisneksesi

Raaka yleistys

Tämä on raaka, vuosia kestäneeseen empiiriseen tutkimukseeni perustuva yleistys, jossa varmasti on myös poikkeuksia. Aina on. Siitä huolimatta kaikki yleistykset perustuvat johonkin. Niin tämäkin, omakohtaiseen kokemukseen, josta voit olla vapaasti samaa mieltä tai täysin eri mieltä.

Itärajamme takaa tulevat turistit, missä tahansa kolumani maailmankolkan turistikohteessa, nousevat esiin röyhkeydellään ja ylimielisyydellään, ikävä kyllä. Käytöstavat ovat jotain ihan toista, mihin ainakin minä pyrin ja kuvittelen meidän kansanyhteisömme ohjaavan. Tahattomasti tulee usein todettua, että olipa törkeää käytöstä. Niin taas tälläkin reissulla, kerran jos toisenkin.

Varmasti myös suomalainen turisti osaa aiheuttaa hämminkiä ja meistäkin löytynee yleistyksiä eri maailman kohteissa. Me osaamme todellakin olla moukkia. Niin se vain on, mutta edellä mainittu röyhkeys on niin silmiinpistävää. Ehkä tuo itsekkyys on kansantauti, jota ei pidetä sellaisena, vaan yleisesti hyväksyttynä toimintamallina ja etuoikeutena. Ehkä tuo heijastuu myös valtion päämiestasollekin. Jokainen taplatkoon tyylillään ja jokainen kritisoikoon rauhassa kutakin taplaustyyliä, jos sen aiheelliseksi katsoo. Jokaisella lienee yhä oikeutensa kokemukseen ja mielipiteeseen.

Eri tavalla ajattelevia ja toimivia on, ja hyvä niin. Olisi tämä pallo varsin tylsä paikka, jos kaikki olisivat kaltaisiani. Silloin minä joutuisin muuttumaan, koska kroolaan mieluummin vastavirtaan, kuin seilaan virran mukana. Oscar Wildin sanoin, jos ympäristö alkaa olemaan kanssani samaa mieltä, minusta alkaa tuntumaan, että olen väärässä. On vaikea nousta esiin, jos on samaa, ympäröivää massaa. On vain rikkaus, että on olemassa eri kansallisuuksia, poliittisia ja uskonnollisia näkemyksiä, erilaisuutta yleensäkin. Meillä olisi paljon vähemmän keskustelun ja erityisesti ihmettelyn aiheita, jos näin ei olisi. Tämäkin kirjoitus olisi jäänyt kirjoittamatta.

Jokainen turisti lienee jokaiselle turisteista elävälle kultakimpale, joten jokaista turistia tarvitaan. Kaikesta röyhkeydestään huolimatta, nämäkin kansalaiset jättävät tolkuttoman määrän valuuttoja ympäri palloa ja sen vuoksi minäkin saan nauttia tästäkin turistikohteesta. He ylläpitävät osaltaan meidän kaikkien mahdollisuutta nauttia turistikohteista. Suomessa tuo tiedetään varsin hyvin. Antaako se kuitenkaan kenellekään oikeutta olla töykeä kanssamatkustajia tai turismipalveluja tarjoavia kohtaan?

Kohteliaisuus ja hyvät tavat ovat katoava luonnonvara, myös omilla kotikonnuillani. Törmään huonoon käytökseen mahdollisesti päivittäin. Tämä teksti olisi voinut koskea - ja tavallaan koskeekin - kaikkia huonosti käyttäytyviä. Niitäkin, jotka eivät tervehdi minua takaisin hotellin käytävillä ja rannoilla tai kotona, porraskäytävässämme. Ehkä meistä jokaisen pitäisi aika ajoin lukea Käytöksen kultaista kirjaa. Ehkä minäkin korostan hyviä tapoja siksi, kun haluan mennä tässäkin vastavirtaan, olla erityisen kohtelias, kun muut unohtavat tuon tärkeän taidon. Olihan se vieläkin niin, että Hyvät tavat kaunistavat, olihan?

Instagram - Elämäni kuvina

Mitä tahansa sosiaalisen median portaalia voi kukin käyttää haluamallaan tavalla. Käytit sitten Facebookia, Twitteriä, Instagramia tai mitä tahansa, et voi käyttää sitä väärin. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa. On vain erilaisia käyttäjiä ja erilaisia tarkoitusperiä. Jos jonkin toisen käyttäjän tapa ärsyttää, hänet voi aina jättää huomiotta.

Selasin omaa Instagramia, parvekkeella maatessani. Olen näköjään postannut ekan kuvan vain 49 viikkoa sitten, eli viime vuoden juhannuksena. Kuvia selatessani tuli aika etuoikeutettu olo. Vuoteen on mahtunut paljon juttuja ja osasta ei ole edes kuvitusta. Ilmankos on vuosi mennyt taas nopeasti. Tekevä ehtii aika paljon. On näköjään eletty, kun eletään. Joku on tekemisistä tykännytkin. 

Instagram on näköjään aika mukava Elämäni kuvina -portaali, kun ei jokaista ateriaa ja vessassa käyntiä kuvaa sinne. Taidan jatkaa sitä samalla tavalla seuraavankin vuoden. Saa nähdä, mitä kaikkea siihen mahtuu.

Aika monelle sosiaalinen media lienee kanava hakea hyväksyntää. Kanava luoda virtuaalista minää, joka on mahdollisesti parempi, kuin todellinen minä. Se on kulissi. Hyväksyntä mitataan kaverien, seuraajien ja tykkääjien määrällä. Minulle nuo ovat aina olleet yhdentekeviä, myös täällä blogissa. En tiedä, montako kaveria minulla on Facebookissa. Tai seuraajaa Twitterissä. Sillä määrällä ei ole mitään merkitystä. Hyödynnän näitä välineitä vain itsekkäisiin tarkoituksiin ja jaan muille vain sen, minkä haluan, jos haluan. Ja otan siltä sen, mitä tarvitsen.

Kun katselin kuvia, huomasin, että siellä ei ollut lainkaan kuvia niistä pahoista elämän kolhuista, joita kuluneeseen vuoteen on myös mahtunut. Kuvia olisi voinut olla ambulanssista, sairaaloista, tippapulloista ja vaikka mistä, mutta ei ole. Ehkä niitä ei ole syytä muistella? Tai ehkä silloin on ollut tosi kyseessä eikä siinä ole sijaa kameroille. Tosin olen päivittänyt kolhuja muissa välineissä, blogissakin. Se on ollut sitä itsekästä terapiaa. Mutta miksi niistä ei ole lainkaan kuvia?

Joka tapauksessa, kun katselen kulunutta vuotta kuvina, voin rehellisesti sanoa eläväni ja kokevani. Kuvien avulla tuo on helppo todentaa itselleenkin. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja vievät mukaviin ajatuksiin ja muistoihin. Jos olet ollut mukana, niin tiedät, mistä kirjoitan. Foursquaressakin näyttää olevan tägejä ympäri maailmaa, joten ainakin passille on ollut käyttöä. Siitä huolimatta niitä parhaita kuvia voi ottaa lähtemättä merta edemmäs. Välillä on hyvä käydä kaukana, nähdäkseen lähelle. Hyvän kuvan saisi tästäkin, mitä nyt näen, omalta parvekkeelta, auringon paistaessa leppoisaan sunnuntaipäivään. Elämästä voi nauttia monin keinoin. Toivottavasti sinulla se ei ole vain kulissia.

Ei ole olemassa huonoja kuvia; naamasi vain näyttää välillä siltä.

~ Abraham Lincoln

Kuukausi elinaikaa

En ole yhdeksään kuukauteen tuntenut itseäni näin terveeksi, kuin nyt tunnen. Tai siis en ole ollut terve. Nyt voin sanoa olevani, siitä huolimatta, että viime lauantaina päätä tutkittiin taas magneettituubissa. Päässä on jotain, mikä mahdollisesti pitää poistaa, jos pystyy. Ehkä tiedän jotain ensi viikolla, kun lääkäri soittaa.

Tuli katsottua pitkästä aikaa loistava elokuva, Meet Joe Black. Ajatuksia herättävä raina. Mitä jos saisit tänään tietää, että sinulla on kuukausi elinaikaa. Mitä tekisit?

• Onko sinulla jokin ihmissuhde, jonka korjaisit?
• Viettäisitkö enemmän aikaa läheisten kanssa?
• Matkustaisitko johonkin?
• Hoitaisitko asiasi kuten Janne Niska? Arvostan!

Vai jatkaisitko samalla tavalla kuin nyt? Jos et jatkaisi, miksi et tee edellä listattuja asioita nyt? Mitä jos sinulla on ainoastaan kuukausi elinaikaa jäljellä, mutta et vain tiedä sitä? Mitä jos Joe Black ei tule kertomaan sinulle, että juna on saapumassa päätepysäkille?

Kenen kanssa haluaisit viettää viimeiset päivät? Viimeiset hetket? Olisiko se juuri se kaveri, jonka kanssa hetkikin tuntuu ikuisuudelta?

Eikö olisi hienoa elää niin, että aina kuun alussa kirjoittaisi listan asioista, jotka alkaneen kuukauden aikana tulisi tehdä, jotta voisi lähteä hymyillen ja tyytyväisenä kuun viimeisenä päivänä? Olisiko elämä silloin antoisa? Onnellinen? Tyydyttävä? Olisiko tuollainen elämä mahdollista?

Minä olen säästänyt pahan päivän varalle. Viime syksyn ja kuluneen talven aikana pysähdyin usein miettimään, kuinka paha päivän pitää olla, että tulisi tehtyä säästöillä jotain kivaa ja erikoista? Ei näköjään riittänyt että Elämä pysäytti, että ambulanssi vei pillit soiden Lohjan sairaalasta Meilahden sydänyksikköön. Ei riittänyt, kun Tapaninpäivänä aivoverenvuoto sai vintin himmelit tippumaan. Sehän on ihan arkista. Olisi voinut olla pahemminkin. Olisi.

Bucket List on myös hieno elokuva. Onko sinulla oma bucket list? Mitä siinä on? Olen ollut aikeissa kirjoittaa listan siitä hetkestä asti, kun vuosia sitten - 2007 - näin edellä mainitun elokuvan. En ole kirjoittanut. Olisiko se nyt tässä:

• Nähdä Liverpool - ManU -ottelu livenä, paikan päällä, Anfieldillä. Tai oikeammin haluaisin kokea paikan päällä tämän. Sen jälkeen voisin jopa lähteä stadionilta, katsomatta itse ottelua. Tuo on ehkä parhainta fanikulttuuria, ikinä, missään.
• Laskettele Alpeilla.
• Käy Fijillä ja Malediiveilla.
• Hyppää autotallissa Escaladeen.
• Aja Route 66.
• Matkusta Rovos Raililla Afrikan halki.
• Käy Australiassa, Japanissa, Kiinassa ja Islannissa.
• Tee vuorikiipeilyretki.
• Käy avaruudessa.

Toki listalle voisi kirjoittaa kaikenlaista, perheeseenkin liittyvää, mutta tuo yllä oleva on lähinnä To Do -lista. Ne perheeseen liittyvät asiat tuntuvat niin henkilökohtaisilta, että eivät kuulu tähän tekstiin. NHL finaalit paikan päällä on jo tuolta listalta kuitattu, muutaman muun hienon kokemuksen lisäksi. Bon Jovikin tuli nähtyä kotikentällä, New Jerseyssä. Elämäni matkakin on tehty. Tähän blogiin on päätynyt monia kirjoittamattomalla listalla olleita asioita.

Mitä tuo lista kertoo minusta? Pitääkö aina lähteä jonnekin, kokeakseen jotain? Olenko pinnallinen, jos nuo ovat kirjattavaksi asti päätyviä, tärkeitä asioita? Vai kertooko tuo lista sittenkään minusta yhtään mitään. Ei siihen ole kirjattu niitä oikeasti tärkeitä asioita. Ne löytyvät sydämestä kirjaamattakin. Ja suurin osa niistä on ilmaisia, heti tavoitettavissa.

Veli sanoi joskus aika huonossa hapessa ollessaan, että onneksi oli kokenut kaikenlaista. Sekin jäi mieleen. Netti on tulvillaan tarinoita, mitä ihmiset miettivät ja katuvat kuolinvuoteellaan. Viimeksi törmäsin sellaiseen torstaina Hesarissa. Tuskin kukaan koskaan katuu sitä, että ei ehtinyt tekemään enempää töitä. Eivät varsinkaan ne työhön elämänsä haudanneet.

Vaikka työ on minulle tärkeää ja saan tehdä sellaista työtä, jota oikeasti rakastan, joka ei tunnu työltä, siihen liittyviä asioita ei näytä olevan listalla. Enkä saa niitä edes lisättyä. Olisiko sinulla? Kävisitkö tekemässä rästissä olevat työt valmiiksi? Työkaverit kävisin kyllä moikkaamassa.

Elä, kuin kuolisit huomenna ja kuin eläisit ikuisesti.

Maailma on tehty meitä varten

Otatin tämän kuvan Ros Lepan portaiden päässä, Seychelleillä, Constance Ephelia Resortissa. Kuvalla on itse asiassa minulle aika suurikin merkitys. Täällä minä olen, kaikesta huolimatta. Paikassa, jonka saavuttamiseen olemme tehneet järjettömän määrän työtä.

Juuso kommentoi Facebookissa kuvaa yhdellä osuvalla sanalla, #nöyrä. Hän on oikeassa. Se laittoi minut miettimään ja kirjoittamaan tämän.

Kaikesta mahtipontisuudestaan huolimatta, kuva on nöyrä. Se on myös kiitollinen. Voisi olla toisinkin. Olisin voinut monessa mutkassa valita toisin. Kohtalokin olisi voinut valita toisin. Myös vielä tämän matkan kalkkiviivoillakin. Täsä mä nyt olen. Kädet ylhäällä, huipulla, nauttimassa työn hedelmistä. En valittamassa ja hakkaamassa kirkon ikkunoita palasiksi. Minun piti tehdä tämä.

Hillside Villamme allas

Seychellit ovat paratiisi. Nautimme ensimmäisen viikon Constance Ephelia Resortissa, johon saimme vanhempamme ja veljemme mukaan. Oli erityisen vaikuttavaa päästä jakamaan tämä kaikki heidän kanssaan. He olivat todistamassa Meidän Päiväämme Banyan Tree Seychelles -hotellissa, jossa majailimme neljä yötä, kallion rinteellä. Puitteet ovat olemassa kerran elämässä tapahtuvalle matkalle. Tämän vuoksi me kaikki olemme mukisematta tehneet ne työt, jotka eteemme ovat tulleet. Jos joku haluaa kadehtia jotain, niin voi kadehtia niitä uhrauksia, joita täytyy tehdä, saavuttaakseen tällaisia kokemuksia. Tuohon ei kaikilla riitä tahtoa.

Olisimme voineet olla mukana juhlimassa itsenäisyyspäivää Tampere-talossa. Niiden joukossa, joita nuo tämän päivän antisankarit halusivat huitaista, mutta pieksivät sen sijaan hevosia ja ikkunoita. Seurasimme turkoosissa paratiisissa, kuinka niin moni on valmis kuvittelemaan, että kaikki hyvä tulisi ilmaiseksi. Että jonkun ansiot olisivat pois joltakin toiselta. Että oma pahoinvointi olisi jonkun muun syytä. Paljon on heilläkin opittavaa, nöyryydestä ja myös ylpeydestä. Seison kuvassa ylpeänä siitä, mitä kaikkea pitää tehdä seistäkseen tuossa kalliolla.

Constance Ephelian ranta

Kyllä tämä maailma vain pyörii siten, että sen saat, mitä haluat ja minkä eteen olet valmis tekemään töitä. Olen pyrkinyt aina tekemään enemmän, kuin mistä minulle maksetaan. Uskon, että sillä pääsee jo aika pitkälle tässä elämässä.

Constance Ephelia on erityisen miellyttävä resort. Palvelu on huippuluokkaa ja villat parasta mahdollista tasoa. Erityisesti Spa Villa oli vaikuttava. Ei käyty saunassa, vaikka sen kerran laitoinkin päälle. Ehkä ulkona oli tarpeeksi lämmin. Family Villat ovat nimensä mukaisesti sopivia perhe- tai ryhmämatkailuun. Molemmat resortin rannat olivat kuin luotuja vedessä kellumiseen. Ja mehän kelluimme. Ja lapset nauttivat. Erittäin oiva valinta taas Helin Matkoilta. Kiitos jo nyt loistavasta matkasta ja palvelusta!

Banyan Treen allas

Banyan Tree oli myös ihan hieno, mutta jotenkin tuntui, että palasimme kotiin, kun tulimme sieltä takaisin Epheliaan. Banyan Tree on hotelli pariskunnille, jotka haluavat rauhaa ja yksityisyyttä. Ranta on hieno, mutta avomereltä hyökyvä aallokko ei tee siitä houkuttelevaa uimiseen. Palvelu on täälläkin ihan huippua. Oikein hävetti välillä, kun ei vaan osaa olla palveltavana ja pokkuroitavana. Henkilökunta osaa tehdä tärkeistä päivistä erityisen vaikuttavia, joten merkkipäiviin tuo kohde on omiaan. Tuli opittua taas paljon palvelun merkityksestä asiakaskokemukseen. Paljon on paikkoja, joissa voi oppia.

Alakulmassa top 10 ranta, Anse Lazio

La Digue ja Praslin sekä näiden saarien maailman top 10:ssä olevat rannat on nyt nähty. Hienoja paikkoja. Valokuvatkin näyttävät melkein piirretyiltä, kun värimaailmat ovat huimia. Niitä ei uskoisi todeksi, jos ei olisi itse kokenut. Kaikenlainen nykyaikainen kuvien käsittely teki kuvista vain huonompia. Kuvat oli syytä jättää sellaisiksi, kuin olivat linssin taakse tallentuneet.

Nyt makoilemme aurinkotuolissa, yksityisellä saarella nimeltään Denis Private Island, 95 km pohjoiseen Mahé:sta. Lentokoneesta - siitä pienestä sähkövatkaimesta - ei näkynyt saaren saarta lähimaillakaan. Laskeuduimme saaren nurmikentälle, jännäkakka melkein housuissa. Kuuntelemme kohtisuoraan paistavan auringon alla lintuja ja meren kohinaa, muuten autiolla rannalla, valkoisella hiekalla, horisonttiin asti ulottuvan turkoosin meren äärellä. Onko tämä edes totta?

Denis Island koneesta

Sitä alkaa hiljalleen olemaan latautunut, jotta voi kääriä taas hihat siihen pohjatyöhön, joka tarvitaan ennen seuraavia tällaisia kokemuksia. Paljon on maailmassa vielä nähtävää, jota ei pysty saavuttamaan sohvalla makaamalla. Sitä ennen laiskotellemme kuitenkin vielä tämän viikon aurinkotuolissa ja meren antimista nauttien. Kännykkä ei ole tavoittanut kenttää koko reissun aikana. Mahtavuutta.

Maailma on minun, maailma on sinun

Maailma on tehty meitä varten

Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

~ Haloo Helsinki

La Digue

Platinan armoton hinta

Törmäsimme aika karuun näkyyn, kun ajelimme safarin ja Johannesburgin väliä. Etelä-Afrikka on yksi maailman suurimpia platinan tuottajia. Jopa yli 80 % maailman platinasta kaivetaan Etelä-Afrikasta. Platinakaivoksia on siis aika paljon, vaikka sitä tuotetaan vuositasolla vain pari sataa tonnia. Näimme lukuisia kaivoksia pelkästään tuolla ajomatkalla. Ja kaivoksen vieressä peltihökkelislummin.

Olen tykästynyt platinaan, (Pt) koska pidän sen väristä. Pidän yleensäkin harvinaisista asioista ja platina on yksi Maan harvinaisimpia metalleja. Sitä on maaperässä ainoastaan 5 μg/kg. Pidän myös siitä, että näkemällä ei juurikaan pysty erottamaan platinaa hopeasta tai muistakaan harmaista metalleista, ei välttämättä edes titaanista. Harjatun platinan sekoittaa helposti titaaniin. Tunnistat sen usein vain painosta. Platina ei ole lainkaan niin pröystäilevää, kuin kulta voi olla, vaikka oikeasti onkin arvokkaampaa. Vähän sama, kuin kaverillani on timantti sormuksen sisäpinnalla. Tykkään ajatuksesta.

Sormeni ympärillä on aika paljon platinaa. Se sai minut taas tuolla ajomatkalla miettimään, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olen. Platinakaivoksen ympärillä on poikkeuksetta peltihökkelikylä, jossa mainarit asuvat. Mainarit tekevät pitkän päivä erittäin raskasta työtä ja palkka - noin 500 euroa kuukaudessa - riittää asumaan vain peltihökötyksessä, kaivoksen välittömässä läheisyydessä. Tontti, jolla oma hökkeli on, ei ole omasi, vaan olet kasanut purkkisi siihen luvatta. Koska tahansa sinut voidaan häätää asumuksestasi, varoittamatta.

Mieleen juolahti sana riistäjä. Joku lukijoista voi pitää omaa työnantajaansa riistäjänä. Joku pitää kaikkia yrittäjiä riistäjinä. Jopa minuakin. Mietin autossa istuessani, että olisiko tuon kaivoksen omistaja se oikea riistäjä? Millaista olisi jutella kaivoksen omistajan kanssa? Mitä mieltä hän olisi työntekijöistään? Arvostaisiko hän heitä? Onko se oikein, että raaka työ kaivoksessa riittää vain platinan väriseen peltihökkeliin, peltihökkelislummissa? Lähtisikö hän vahingoittumattomana keskustelutuokiostamme?

Sitten mietin, että meillä Suomessa on asiat ihan hemmetin hyvin. Mitä hittoa me valitamme kaikesta ja ollaan valmiita lamaannuttamaan koko maa jonkin parin kympin vuosikorotuksen vuoksi? Olemmeko me työntekijöinä tyhmiä ja ahneita ja afrikkalainen mainari vain tyhmä? Täällä kun mainarit halusivat parempaa palkkaa, Marikanan kaivoksen lakoista aiheutuneet mellakat veivät 44 mainarin hengen, elokuussa 2012. Tuo oli hinta 22 %:n palkankorotukselle.

Montakohan mainarin kuukausipalkkaa minulla on sormessa? Paljonko platinasta pitäisi maksaa enemmän, jotta afrikkalainen mainarikin saisi oikean talon ansioillaan?

Platina merkitsee minulle ikuista rakkautta, jota tulee juhlia erityisimmällä tavalla.
~ Ram Kapoor

Minun Afrikkani

Muistatteko Toton sen yhden hittibiisin? En minäkään. Afrikka, tuo sarvikuonojen maa näyttää nyt mahdollisesti parhaita puoliaan. Olimme alunperin matkalla Keniaan, Masai Maran kansallispuistoon safarille. Vaihdoimme kuitenkin kohteen Etelä-Afrikkaan. Nelisen tuntia Johannesburgista on Madikwe Game Reserve ja sinne päädyimme. Tälläkin oli tarkoituksensa.

Helin Matkat valitsi meille majapaikaksi Mateya Safari Lodgen, jossa on kaikkiaan viisi kahden hengen huvilaa. Olemme lodgen ainoat asukkaat. Kaikki tilat ovat vain ja ainoastaan meidän käytettävissämme. Nämä 26 työntekijää ovat täällä vain meitä varten. Olo on kuin kuninkaallisella. Paikka on jo itsessään mitä hienoin ja nyt tämä on vain meidän. Joku maksaisi itsensä kipeäksi tällaisesta yksityisyydestä.

Mateyalla on vielä tarinakin. Tämä ei ole ihan mikä tahansa turistirysä. Paikan omistaa Atlantalainen, runsas 70-vuotias rouva, joka on rakentanut paikan kodikseen itselleen ja läheisilleen vierailua varten, vuonna 2002. Hän viettää täällä kahdeksasta kymmeneen kuukautta vuodessa. Paikka ei ollut koskaan tarkoitettu turisteille, mutta rouva päätti avata paikan satunnaisille vieraille vuonna 2006, jotta henkilökunnalla on jotain tekemistä, varsinkin kun hän on pois. Parhaat oppaathan kyllästyvät, jos heillä ei ole koko ajan jotain näytettävää ihmisille.

Tämä lady on matkustellut ympäri maailmaa. Etelä-Afrikka oli ainoa kohde, josta hänen edesmennyt miehensä ei pitänyt. Hän valitsi tämän omaksi viimeiseksi sijakseen, jotta ympärillä olisi mahdollisimman vähän rakkaasta miehestä muistuttavia asioita. Etelä-Afrikka oli ainoa matkakohde, johon hän ei saanut miestään toista kertaa, vaikka tämä lady piti paikasta erityisen paljon.

Kun tänne astui ensimmäistä kertaa, tuntui heti siltä, että tultiin jonkun kotiin. Tunnelma on lämmin ja henkilökunta on enemmän kuin miellyttävä. Tulimme perheeseen. Madikwe Game Reserve on Big Five -kohde. Täällä törmää viiteen suureen; leijonaan, elefanttiin, sarvikuonoon, puhveliin ja leopardiin. Toki kattaukseen kuuluvat myös kirahvit, seeprat, antiloopit, gnut, hyeenat, piikkisiat ja monet muut mielenkiintoiset elukat ja ötökät sekä linnut. Myös sonta on yllättäen aika mielenkiintoista. Suuri osa edellä mainituista lihoista kuuluivat myös omaan illalliskattaukseen.

Viidestä isosta jäi ainoastaan leopardi näkemättä. Oppaatkaan eivät ole nähneet niitä kuukausiin. Väittivät meitä onnekkaiksi, kun oikeastaan joka retkellä näimme jotain erityisen ainutlaatuista, jopa oppaille harvinaista. Katsoimme Black Rhinoa pitkään silmiin, noin kymmenen metrin päästä. Erittäin harvinaista ja jopa vaarallista. Näimme lähes sukupuuttoon kuolleiden African Wild Dogs -lauman evästävän gnuta. Koirat ovat harvinainen näky. Näimme leijonan syövän aamupalaksi gnun, joka oli vielä raskaana. Näimme myös leijonapariskunnan parittelevan. Siinä karjuttiin hetki. Elefantin luut pitkin tasankoa vaikutti. Ja raato tuntui nenässä. Villi luonto on ihmeellinen. Luontokanavat kalpenevat tämän rinnalla.

Ei mene jakeluun, että joku salametsästää sarvikuonoja vain niiden sarven takia. Sama kuin tappaisi ihmisiä, jotta voisi nyppiä niiltä kynnet ja jauhaa ne "taikapulveriksi". Sarvella tosin on enemmän kilohintaa kuin kokaiinilla tai kullalla, vaikka ovatkin ihmisen kynnen kaltaisia.

Seuraava kohteemme onkin tyystin erilainen. Sitä ennen saatte kuitenkin lukea vähän taas elämää suurempaa pohdintaa. Toivottavasti saan pari pysäyttävää kuvaa paluumatkalla Johannesburgiin, jotta voin liittää ne pohdinnan tueksi. Pysykää mukana, kohta leimataan taas passia.

Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä.

~ Afrikkalainen sananlasku

Ei se määränpää, vaan matka

Istun lentokoneessa, joka suuntaa runsaan kymmenen tuntia kohti Johannesburghia. Olen elämäni matkalla. Pisimmällä koskaan. Jouluksi kotiin. Siemailen punaviiniä. Napostelen pähkinöitä. Tuoli on lepolassena. Ikkunasta näkyy juuri Mount Blanc. Vaikuttavat maisemat. Elämä ei ole määränpää, vaan se matka. Matkan vuoksi tällä pallolla ollaan.

Olin ajatellut olla juuri tänään elämäni kunnossa. Niin olin suunnitellut elokuun alussa. Nyt saan olla tyytyväinen, että edes olen tällä matkalla. Se ei vielä muutama viikko sitten ollut lainkaan selvää. Se oli enemmän epävarmaa, kuin varmaa. Meinasi määränpää tulla eteen, ennen kuin matka edes alkoi.

Vaikka en fyysisesti olekaan elämäni kunnossa, taidan olla sitä henkisesti. Loppujen lopuksi se on aivan sama, miltä näyttää, jos tuntuu hyvältä. Opettavaisen syksyn johdosta saanen tästäkin matkasta paljon enemmän irti, kuin olisin saanut pelkästään fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa. Elämän mullistuksissa vatsalihasten näkyminen menettää nopeasti merkityksensä. Ne ovat silti olemassa ja ne saa yhä kipeäksi nauramallakin.

Elämässä on paljon tärkeitä asioita. Emme edes tiedä, kuinka paljon. Liian monia niistä pidämme itsestäänselvyyksinä. Oletamme niiden olevan automaatioita, jokaiselle kuuluvia, ilman ponnisteluja tai uhrauksia. Huomaamme niiden merkityksen vasta, kun menetämme ne. Ne pienet asiat ovatkin äkkiä elämää suurempia ja antaisimme kaiken maallisen ja hengellisen omaisuutemme saadaksemme ne takaisin. Kaikki eivät saa - eivät millään - vaikka antaisivat mitä tahansa. Minä sain.

Nyt olen siis matkalla, ilman päämäärää, vaikka tämäkin kone laskeutuu määränpäähänsä ja meillä on edessämme muitakin määränpäitä ja merkkipaaluja. Odotan innolla, mitä elämyksiä ja kokemuksia sekä tunteita tämäkin matka tuo tullessaan. Osaan varmasti nauttia joka hetkestä. Ja kaiken tämän saan jakaa hienon ihmisen kanssa, jota arvostan ja jonka kanssa toteutan tätä elämäni päämäärätöntä matkaa, ikuisuuden ja päivän vielä sen jälkeenkin. Tervetuloa taas mukaan jakamaan sitä kanssani. Nauttikaa. Minäkin nautin.

Aika lentää siivillä, mutta sinä olet pilottina. ~ KLM:n lautasliina

Because we can -tour, osa 3/3, New Jersey

Ensin Wien ja Tampere. Nyt New Jersey, 55.000 muun fanin säestyksellä. Mietin Iron Maidenin juttua kirjoittaessani, että se bändi on tullut nähtyä aika monta kertaa. Niin on myös Bon Jovi. Pitkälti toistakymmentä kertaa tuokin. Muistan aina olleeni tyytyväinen, mutta keikka New Jerseyssä oli mahdollisesti paras tähän mennessä.

Olen toki kuunnellut aiemminkin Bon Jovin fanien yhteislaulua rapakon takana, mutta MetLife Areenalla se kuulosti maagiselta. Oltiin bändin kotona ja se kuului. Onneksi areena ei ollut katettu, vaikka taivas hetkeksi aukesikin encoren aikana. Tuota katetta ei enää olisi. Sen verran lujaa kitapurjeiden tuuletus puhalsi pitkin areenaa ja sen laitojen yli.

Jon sanoi ekan biisin aikana, että hanurit irti penkeistä. Ne nousivat - ihan jokainen - ja pysyivät ylhäällä käytännössä koko lähes kolmituntisen rallin. Kotipihalla soitettiin muutama ylimääräinen encorebiisikin. Livin' on a prayer lauletaan aina täysillä, mutta yhtenä encorena kuultu Always oli mielestäni yksi hienoimmista konserttikokemuksista ikinä. Se vaan kuulosti hienolta. Who says you can't go home oli taas selvästi kotiyleisön mieleen, varsinkin kun taustalla pyörivät kotimaisemat.

Samboran poissaoloa voidaan spekuloida maan tappiin asti, mutta mitä pidemmälle sijaiset hoitavat tonttia, sitä hankalampaa paluu on. Oli syy poissaololle mikä tahansa. Poissaolo ei tuntunut vaikuttavan edes kotiyleisöön millään tavalla. No, toivottavasti saavat erimielisyytensä hoidettua.

MetLife Arena on vaikuttava rakennus. 82.500 katsojaa vetävä stadion toimii amerikkalaisen jalkapallon pyhättönä. Konserttitoimintaankin se sopi hienosti. On se vain ihmeellistä, miten nytkin tuo 55.000 ihmistä vain katosi johonkin konsertin päätyttyä. Ei mitään erityistä ruhkaa poistumisteillä. Taas tuli mieleen tunnin ikävä autossa istuminen Turkuhallin parkkipaikalla.

Alkujaan meidän piti nähdä New Jerseyssä kaksi konserttia. Oli molempiin jo liput, kunnes toinen konserteista siirtyi ikävästi lähtöpäivällemme New Yorkista. Ehkä oli ihan hyvä päättää putki tuohon keikkaan, koska sen tunnelman ylittäminen oli varmasti haastavaa, ellei jopa mahdotonta. Yleensä ensimmäinen konsertti sarjoista taitaa olla poikkeuksetta onnistunein.

Bon Jovin lavarakennelma on yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Konsertti on todellinen audiovisuaalinen juhla. Jopa elämys. Saimme todistaa sitä taas parhailta paikoilta, suoraan edestä. Vaikka lavan reunalta näkee artistit ja kentältä ehkä aistii tunnelmaa katsomoa paremmin, kokonaisuutena pidän päätykatsomon paikkoja aina parhaina. Tältä se näyttää sieltä:

We've got to hold on to what we've got

Cause it doesn't make a difference, If we make it or not

We've got each other and that's a lot 

For love - well give it a shot

~ Livin' On A Prayer

Because We Can Tour, osa 2/4, Tampere

Tällä kertaa tanssittiin auringon kanssa kilpaa. Ei tarvinnut lauleskella sateessa, kuten Wienissä tai 2011 Helsingissä. Ilmiömäistä soitantaa, kuten aina. Esiintymisessä sinällään ei tullut taaskaan yllätyksiä, mutta rahalle todella hyvää vastinetta. Herra Bongiovilla ei ollut mikään kiire mihinkään, kun edessä oli kymmenen päivän keikkatauko. Vajaa kolmituntinen sopi meille hyvin. Järjettömän hyvä soittolista!

Richie Samboran puuttuminen joukosta kuuluu. Mietin tuota jo Wienissä, että kitaran särö on erilainen ja sooloissa on soittajien omat merkkinsä ja veivinsä, mutta en amatöörimäisyyttäni kehdannut siitä kirjoitella. Nyt kehtaan. Tuo käsitykseni sai Tampereella vahvistuksen. Herra Samboran puuttuminen näkyy, mutta se myös kuuluu. Toivottavasti viimeistään bändin kotikonnuilla tuokin asia korjaantuu. Ei tämäkään ole huono vaihtoehto, mutta alkuperäinen on alkuperäinen.

Tiedättekö, konserttien arviointi on haastavaa hommaa. Viikko sitten olimme Wienissä katsomassa Bon Jovia. Tottakai sitä arvioi mielessään noita kahta keikkaa ja varsinkin niiden yleisöä. Minulla on tapana todella hehkuvissa kohdissa olla välillä laulamatta ja seuraan vain, mitä yleisö tekee. Voisin väittää Wienin yleisön laulaneen ja tanssineen Tampereen yleisön suohon. Yksikään ei istunut tai ollut kädet alhaalla. Ratinassa oli. Joku jopa mulkoili vihaisesti, kun nousimme seisomaan istumakatsomossa.

Mutta siihen arvioinnin haastavuuteen. Matkakumppanin mielestä Tampereella oli paljon äänekkäämpi ja aktiivisempi yleisö. Niinpä. Vaikka vierekkäin olimme molemmilla areenoilla, olimme eri mieltä. Molemmat keikat olivat loistavia. Voi olla, että ilma vaikuttaa omaan tunnelmaan ja sitä kautta arvioon muidenkin tunnelmasta. Joku kertoi, että keikalla soitettiin paljon uusia kappaleita. Joo, varmasti jos viimeisin levy, jota oikeasti olet kuunnellut, on Slippery When Wet. No siltä lätyltä roikkuu biisejä mukana vuodesta toiseen. Livin' On a Prayer saa aina ihon rullalle, varsinkin kuullulla hitaalla aloituksella. Nyt saimme hoilata Runawaynkin. Palattiin siis päiväjärjestykseen.

Ratinan stadionhan toimi hienosti konserttiareenana. Katsomot ovat lähellä toimintaa, toisin kuin Olympiastadionilla. Tunnelma tuntui tiiviimmältä. Tai ei se pelkästään tuntunut. Se oli. Suomalainenkin osaa käyttäytyä konserttiyleisönä mallikkaasti, kun vain oikea bändi osuu paikalle. Tovi sitten Bruce osoitti tuon ja nyt Bon Jovi, jälleen kerran.

Tuli hieman pyörittyä Tampereellakin pitkästä aikaa. Lähdimme porukassa jo aamulla liikenteeseen, söimme hyvin Gringos Logos -ravintolassa, jossa maksaminen tuotti suurtaa ongelmaa, kortinlukulaitteiden yskiessä. Henkilökunta osasi hoitaa tuon ongelman kärsivällisesti.

Muitakin palvelun kukkasia tuli taas poimittua.  Kun nautimme aurinkoisesta Mansesta, nestetasapainosta huolehtien Miamin terassilla, meinasi leuka tipahtaa lattialle, kun terassilla oleva jäätelökioski sulki luukkunsa klo 18, kuten se pyhäisin taitaa tehdä. Ei siis mitään väliä, että terassi on pystypaikkoja myöden tupaten täynnä auringossa kylpevää ja hikoilevaa konserttikansaa. Mietin vain, paljonko kioskiyrittäjä menetti rahaa tuon illan aikana. Ottaa päähän, kun rekisteröi aina tällaisia asioita.

Cumuluksen majatalo ei nyt niin hehkeä ollut, mutta mitäs varasimme niin myöhään yösijamme. Tosin eipä tuonne nukkumaan tultukaan, vaan nauttimaan musiikista ja erityisesti hyvästä seurasta. Tämä Koskikadun Cumulus näytti taas aamulla suomalaista palvelukulttuuria parhaimmillaan. Hotelli oli täynnä, joten jo tullessamme meille kerrottiin, että aamupalalla on ruuhkaa. Se oli siis ainakin respan tiedossa, kun meillekin se osattiin kertoa. Ruuhkaa oli, jonoiksi asti, mutta se ei estänyt ravintolan henkilökuntaa aloittamaan mielenosoituksellisesti aamiaisen poiskorjaamisen kahta minuuttia vaille kymmenen. Kaikki oli korjattu pois ja kahvikoneet pesty kymmenen minuuttia myöhemmin, jolloin tulivat imurit tökkimään asiakkaiden jalkoja. Ihan oikeasti, ruokotonta palvelua.

Anteeksi, Cumulus, että täytimme hotellinne ja häiritsimme työtänne.

Seuraavat tourin kaksi keikkapostia piti tulla samasta paikasta, bändin kotiovelta, New Jerseystä. Ikävä kyllä, toinen paikkakunnan keikoista on siirretty meidän paluupäivälle, joten New Yorkin retkellä ehtii näkemään Bon Jovin vain kertaalleen. Nyt olen miettinyt, olisiko Lontoon Hyde Park sopiva kiertuekohde. Täytyy vähän vielä tutkia keikkakalenteria. Onko ehdotuksia ja lähdetkö meidän mukaan? San Sirokin voisi toimia.

I'll be there till the stars don’t shine, till the heavens burst, and the words don't rhyme.

- Bon Jovi, Always

Because We Can Tour, osa 1/4

Taas sateessa. Viimeksi kun näin Bon Jovin, Helsingin Olympiastadionilla, satoi kaatamalla. Niin taas. Areena oli tosin eri. Tällä kertaa Bon Jovin kanssa tuli käytyä suihkussa Wienissä, Krieaun raviradalla, paikallisen Olympiastadionin kupeessa.

Paikka oli sinällään mielenkiintoinen kyhäelmä putkikatsomoineen, kun vieressä kuitenkin seisoo valtava stadion. 55.000 katsojaa lauloi ja tanssi koko kaksituntisen, kaatosateesta huolimatta. Tuo areena täyttynee kesän aikana useamminkin, kun katselee paikan konserttilistaa.

Bon Jovi ei tarjonnut yllätyksiä, vaan sitä tuttua ja turvallista hittitykitystä. Vaikka ohjelmalehtisessä arvioidusta listasta poikettiinkin, siitä poikettiin mahdollisesti vain kuulijoiden eduksi. Runawayn tippuminen listalta jäi hieman kaivertamaan mieltä. Se on kuitenkin ehkä the biisi, joka Bon Jovilta ensimmäisenä kolahti syvälle sydämeen. Tuolla säkeellä tuli aloitettua vuoden 2008 keikkakirjoitus. Tämän kiertueen lavakyhäelmä ansaitsee kunniamaininnan. Hauska idea.

Wien on kaupunkina varsin mukavan oloinen, vaikka tulikin passiivisesti tupakoitua joka paikassa. Aika nopeasti sitä on tottunut elämään täysin savuttomassa ympäristössä, kun ulkomailla reagoi välittömästi röökin ikävään katkuun.

Kaupunkikierros jäi ikävästi kesken, kun piti yllättäen typistää retkeä kolmella päivällä tällaisen tapahtuman vuoksi. Wieniin pääsee aina uudelleen, mutta tuollaista palkitsemista pääsee todistamaan läheltä vain kerran. Ja vielä erittäin ylpeänä. Erittäin hienoa arvostusta koko meidän alallemme, vaikka tuo pysti on kyllä ansaittu omalla tekemisellä ja hyvien työntekijöiden avulla. Ilmaiseksi tuokaan ei ole tullut. Eikä menemällä sieltä, missä aita on matalin.

Kaupungin esittely siis lomakohteena jääköön toiseen kertaan. Sen verran voi mainita, että tuli nautittua erittäin herkullinen thai-illallinen Patara-nimisessä ravintolassa. Ehdottomasti käymisen arvoinen. Myös Vapianon pikaruokakonsepti on lähemmän tutustumisen väärtti. Tutustuminen onnistuu myös ihan kotikonnuillakin.

Konserttikesä 2013 jatkuu taas viikon päästä. Seuraavaksi Bon Jovi tuleekin kuitattua Because We Can -kiertueella Tampereella. Jos en nyt ihan väärin muista, niin en olekaan käynyt Ratinan stadionilla keikalla. Aiemmin ovat aina olleet piikkarit jalassa. Mahtaakohan sataa? 

I don't wanna be another wave in the ocean. I am a rock, not just another grain of sand.

Se oli loma

Elämäni ensimmäinen kesäloma on takana. Joskus ihmettelin, Miksi pitäisin kesälomaa? Nyt en ihmettele. Pidän sellaisen jatkossa joka kesä. Kokemus oli erittäin vapauttava ja viihdyttävä. En oikein edes osaa kuvailla tuntemuksia, kun ajatukset lentävät ihan jossakin sfääreissä. Ehdin kokemaan vaikka mitä. Tosin lomakin oli normaalia kesälomaa pidempi. Oikea loma on tähän asti ollut vain hakusessa.

Ehdin rentoutumaan Pasadenassa, viihtymään Las Vegasissa, kellumaan Lohjan järvellä, tallustelemaan Tallinnassa ja syömään krokotiilia Korsaarissa, jopoilemaan Hangossa ja tähyilemään Bengtskärin majakastakin, noin nopeasti muisteltuna. Ei ollut juurikaan päiviä, jolloin en olisi tehnyt mitään tai ollut jossakin. Vaatteet vain vaihtuivat kassissa ja taas mentiin. Toki lepopäiviäkin oli muutamia. Varsin antoisa loma. Ei tarvinnut uhrata yhtään ajatuksia töille. Se oli outoa, mutta siihenkin voisi helposti tottua, näköjään.

Nyt on ihan hyvä fiilis aloittaa sorvin ääressä, hyvin rentoutuneena. Pidin jopa yli kuukauden tauon kaikesta kuntoilusta. Ensimmäistä kertaa tuokin. Ennen kesää tuli enemmän tai vähemmän julkiseksi sekin, mitä teen jatkossa. En ollut missään vaiheessa lähdössä kuntoilualalta mihinkään. Pidän alasta sen verran paljon, että tullen olemaan sillä niin kauan, kuin viitsin tehdä töitä. Missä ja miten, sen näyttää aika, mutta nyt käänsin uuden lehden.

Viime syksynä uhoin kovaan ääneen, että en usko muuttavani Turun alueelta koskaan mihinkään. Helmikuusta alkaen olen ollut lohjalainen. Talvella mietin ääneen, että olisi todella outoa olla töissä jollekin muulle. No nyt olen, vaikka tietysti omistussuhde M&M:ään on yhä tallella ja X-Methodinkin kautta saa leikkiä yrittäjää, varsinaisen uuden työn ohella. Keväällä, Mannerheimintietä kävellessäni kerroin, kuinka en voisi edes kuvitella olevani töissä Helsingissä. Nyt olen - Mannerheimintiellä. Käyntikortissa lukee Club & Spa Manager, Forever Töölö.

Joskus ne vaihtoehdot, joita pitää epätodennäköisimpinä elämässään, ovat juuri niitä parhaita.

Ai niin. Sain vedettyä listalta yli Van Halenin, jonka näin ensimmäistä kertaa livenä Staples Centerissä. Lämppärinä tuolla oli niinkin kova metallibändi kuin Kool & The Gang. Colosseumilla veti Celine Dion aika vaikuttavan konsertin. Paljon tuli kesällä nähtyä ja kuultua. Musiikin täytteinen kesäloma päättyi kerrassaan loistavan työmoraalin omaavan Bruce Springsteenin konserttiin. Huikeaa!

~ En tiennyt, että sitä ei pysty tekemään, joten menin ja tein sen.