tiistai 30. heinäkuuta 2013

Because we can -tour, osa 3/3, New Jersey

Ensin Wien ja Tampere. Nyt New Jersey, 55.000 muun fanin säestyksellä. Mietin Iron Maidenin juttua kirjoittaessani, että se bändi on tullut nähtyä aika monta kertaa. Niin on myös Bon Jovi. Pitkälti toistakymmentä kertaa tuokin. Muistan aina olleeni tyytyväinen, mutta keikka New Jerseyssä oli mahdollisesti paras tähän mennessä.

Olen toki kuunnellut aiemminkin Bon Jovin fanien yhteislaulua rapakon takana, mutta MetLife Areenalla se kuulosti maagiselta. Oltiin bändin kotona ja se kuului. Onneksi areena ei ollut katettu, vaikka taivas hetkeksi aukesikin encoren aikana. Tuota katetta ei enää olisi. Sen verran lujaa kitapurjeiden tuuletus puhalsi pitkin areenaa ja sen laitojen yli.

Jon sanoi ekan biisin aikana, että hanurit irti penkeistä. Ne nousivat - ihan jokainen - ja pysyivät ylhäällä käytännössä koko lähes kolmituntisen rallin. Kotipihalla soitettiin muutama ylimääräinen encorebiisikin. Livin' on a prayer lauletaan aina täysillä, mutta yhtenä encorena kuultu Always oli mielestäni yksi hienoimmista konserttikokemuksista ikinä. Se vaan kuulosti hienolta. Who says you can't go home oli taas selvästi kotiyleisön mieleen, varsinkin kun taustalla pyörivät kotimaisemat.

Samboran poissaoloa voidaan spekuloida maan tappiin asti, mutta mitä pidemmälle sijaiset hoitavat tonttia, sitä hankalampaa paluu on. Oli syy poissaololle mikä tahansa. Poissaolo ei tuntunut vaikuttavan edes kotiyleisöön millään tavalla. No, toivottavasti saavat erimielisyytensä hoidettua.

MetLife Arena on vaikuttava rakennus. 82.500 katsojaa vetävä stadion toimii amerikkalaisen jalkapallon pyhättönä. Konserttitoimintaankin se sopi hienosti. On se vain ihmeellistä, miten nytkin tuo 55.000 ihmistä vain katosi johonkin konsertin päätyttyä. Ei mitään erityistä ruhkaa poistumisteillä. Taas tuli mieleen tunnin ikävä autossa istuminen Turkuhallin parkkipaikalla.

Alkujaan meidän piti nähdä New Jerseyssä kaksi konserttia. Oli molempiin jo liput, kunnes toinen konserteista siirtyi ikävästi lähtöpäivällemme New Yorkista. Ehkä oli ihan hyvä päättää putki tuohon keikkaan, koska sen tunnelman ylittäminen oli varmasti haastavaa, ellei jopa mahdotonta. Yleensä ensimmäinen konsertti sarjoista taitaa olla poikkeuksetta onnistunein.

Bon Jovin lavarakennelma on yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Konsertti on todellinen audiovisuaalinen juhla. Jopa elämys. Saimme todistaa sitä taas parhailta paikoilta, suoraan edestä. Vaikka lavan reunalta näkee artistit ja kentältä ehkä aistii tunnelmaa katsomoa paremmin, kokonaisuutena pidän päätykatsomon paikkoja aina parhaina. Tältä se näyttää sieltä:


We've got to hold on to what we've got
Cause it doesn't make a difference, If we make it or not
We've got each other and that's a lot 
For love - well give it a shot
~ Livin' On A Prayer

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Iron Maiden - Maiden England, Helsinki 2013

Scream for me Helsinki! Once again.

En tiedä, monesko kerta oli, kun näin Iron Maidenin. Pitkälti toisella kymmenellä kuitenkin jo ollaan tuossa määrässä. Olikohan se vuosi 1984, kun kävin ensimmäistä kertaa istumassa Rautaneidon syleilyssä. Vaikka tuolla kokemuksella alkaa jo hiljalleen tietämään, mitä on odotettavissa, Maiden jaksaa viihdyttää aina uudelleen. Loistavia vetoja, poikkeuksetta. Viimeisimmistä kerroista on tullut tännekin kirjailtua ajatuksia, viimeksi vuonna 2011, jolloin Alice Cooper lämmitteli Maidenia. Sama kiertue tuli todistettua myös FloridassaSonispheren keikka oli yksi erikoisimmista, kun trombi sekoitti hieman pakkaa. 2008 oli yksi mahtavista rokkikesistä.

Pohdimme porukassa taas, että voiko vastaavia isältä pojalle -bändejä enää syntyä. En usko ja jotenkin luulen, että Iron Maidenin kaltaiset instituutiot eivät edes kuole. Niitä ei ole järkevä lopettaa. Kun nykyisten jäsenien ikä alkaa painaa, näissä bändeissä kannattaa tehdä sukupolvenvaihdos. Hevimetalli tuskin kuolee koskaan, joten miksei nytkin isänsä kanssa keikka kuuntelemassa olleet pojat voisi siirtää tätä konserttikulttuuria eteenpäin omille pojilleen? Miksei siis bändin jäsenten jälkikasvu tai muu nuorempi sukupolvi voisi ottaa tällaisen instituutionaalisen bändin soihdunkin kantaakseen? On hienoa nähdä, kuinka metallikulttuuri oikeasti siirtyy sukupolvelta toiselle. Ehkä sitä voi itsekin joskus fiilistellä lastensa kanssa metallikekkereillä.

Lauantain setti oli takuuvarmaa hittitykitystä, vaikka Seventh Son of the Seventh Son -levy olikin pääosassa. Tosin tuokin levy sisältää mittavan määrän hittiainesta. Vuonna 87 julkaistu levy ei kuulu oman maun parhammistooni, siis kokonaisuutena, vaikka erittäin hyvä levy onkin. Muistan kuitenkin pienen pettymyksen, kun levyn korkkasin tuolloin kotona, vaikka se listaykköseksi paukahtikin Suomessa. Mikä sitten on paras Iron Maidenin biisi? Vaikea valinta, vaikka The Trooper tulee joka kerta ensimmäisenä mieleen. Radio Rockin äänestyksen tulosta parhaasta Iron Maidenin biisistä en löytänyt tähän hätään. Joka tapauksessa paras livebiisi, joka on koskaan tehty, on Fear of the Dark. Siinä on jotain erityistä, joka toimii livenä täydellisesti. Niin nytkin. Kuuntele itse alla olevasta videosta, yhdeksän minuutin jälkeen. Studioversio ei pääse edes lähelle livevetojen tunnelmaa. Sitä ei aina jaksa edes kuunnella, kun kaipaa heti niitä liveversioita.

Jäin miettimään keikan jälkeen, että olisiko nyt ollut Maidenilla tahto ja potentiaali rikkoa tapoja ja tulla vielä toiseen encoreen? Jotenkin pitkälle venyi stadionin valojen syttyminen ja brigth side of lifen rallattelu. Olisimmeko saaneet Maidenin vielä takaisin lavalle? Kitaraakin nähtävästi käytiin heiluttelemassa kokeiluluontoisesti verhon välistä. Pitäisikö seuraavaksi kokeilla? Jos vaikka yllättäisivät hevimetallin pääkaupungin ja tarjoaisivat meille jotain erityistä, pitkä yhteiselon kunniaksi. Tämä oli kuitenkin jo 24. konsertti Suomessa.

Vieressä istunut ekakertalainenkin oli vakuuttunut bändin elinvoimasta. Vaikka Maiden yhtyeenä onkin kuulunut elämään, varsinkin teinivuosiin, veljen huoneesta kuunneltuna ja miksei myös omistakin soittimista, Maidenin metallioppera oli häneltä jäänyt kokematta. Muusikkojen karisma teki suuren vaikutuksen. Ikääntyminen ei näy missään. Tuo on kyllä totta. Bändihän tuntuu vain paranevan vuosi vuodelta. Kun 61 vuotiaana pystyy vielä taputtelemaan kannuja Nicko McBrainin tahtiin, niin voin hyvin aloittaa rumpuharrastuksen vielä nytkin.

Ainoastaan jäi hieman harmittamaan tuo D28 katsomonosa, josta ei näe Maidenin backdroppeja, jotka ovat merkittävä osa keikan näyttävyyttä. Toivottavasti seuraava kontakti on hallissa, jossa Maidenin esiintyminen pääsee todella oikeuksiinsa. Tai sitten pitää saada taas liput perinteiseen D29:iin. Äänetkin osuvat paremmin tuohon katsomoon.

Asiasta taas kattokruunuun, käytiin yöpalalla Kampin Pippurissa. Kerroin tovi sitten, kuinka Eerikin Pippurissa sain hyvää palvelua. Nyt näytti Kampin Pippuri pyyhkivän pöytiään muiden palvelulla. Uskomattoman palvelualtis henkilökunta. Seurasin iho näpyillä, kuinka asiakkaat saatettiin ulko-ovelle asti, take away -kantamukset ovelle kantaen. Aivan jokainen sisään tullut asiakas tervehdittiin mitä lämpimimmin - keskellä yötäkin! En ole koskaan todistanut vastaavaa. Asiakas on Kampin Pippurissa kuningas! Ja tiedättekö, henkilökunta puhuu täälläkin murtaen suomea. Miten ihmeessä me voisimme oppia vastaavan palvelukulttuurin? Ai ruoka? Rullakebab Aurajuustolla, se oli varsin maukas. Liha maistui oikeasti lihalle. Suosittelen.

Vuoden 88 Maiden England -kiertuetta mukaileva setti vei taas mukanaan. Onhan tämä yhtä yleisön juhlaa, jälleen kerran. 28 000 tuhatta katsojaa piti hauskaa:

Give me the sense to wonder
To wonder if I'm free 
Give me a sense of wonder 
To know I can believe 
Give me the strength to hold my head up 
Spit back in their face 
~ Can I play with madness by Iron Maiden

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Rantajamit, Lohja

Vuosi sitten katkesi kolmikymmenvuotinen putki Ruisrockissa. Viisi vuotta ehdin taltioimaan Ruisrockia tänne blogiinkin. Olin ilmeisesti jo sen verran lohjalaistunut tai vieraskorea, että päätin osallistua Lohjan Rantajameihin. Naureskelin ääneen järven rannassa järjestettäville Rantajameille. En ollut koskaan kuullutkaan mistään Rantajameista. Festarit Lohjalla? Samaan aikaan kun tunnin ajomatkan päässä pidettävä Ruisrock? Älkää nyt viitsikö!

Päätin siis vuosi sitten vaihtaa festaria. Vaihto oli yllättävän kivuton. Rantajamit ovat varsin kompakti paketti. Festarialueelle mahtunee nelisentuhatta juhlijaa, koko alueen ollessa anniskelualuetta. Se toimii suomalaisen äänijänteen aukaisijana. Bändejä on kolme iltaa kohden ja jammailu kestää kolme iltaa, torstaista lauantaihin. Paikallisilla on nähtävästi laajemminkin tapana etkoilla ystäväpiirinsä terasseilla ja parvekkeilla. Mutkatonta hauskanpitoa. Henkistä lähiruokaa parhaimmillaan.

Tein saman päätöksen tänäkin vuonna. Olenko siis jo kokonaan kasvanut irti Turusta? Nyt päätökseen ei vaikuttanut pelkästään uutuudenviehätys, vaan yksi merkittävä tekijä oli festarien kattaus. Musiikki on aina ollut merkittävä osa omaa festarikulttuuria. Olen usein löytänyt itseni yksin humppaamassa jonkin bändin tahtiin, kun muu seurue nauttii alueen virkistyspalveluista. Katselin Ruisrockin bändilistaa useaan otteeseen, enkä saanut siitä lipun hinnan mukaista koppia. Tarjonta ei vain osunut nyt minun makuuni, vaikka kävijätavoite ylittyikin. Tai oikeammin ei tarvinnut lähteä järvenrantaa edemmäs kalaan, saadakseen hyvää festarifiilistä. Olenko kasvanut ulos Ruisrockista? Ehkä Rantajamien tyylinen, aikuisen väen juhla on oikeampi paikka minulle.

Rantajameilla todistin taas tänäkin vuonna yhteislaulun taikaa. Samaa, jota voi ajoittain todistaa myös isoilla festareilla, mutta usein vain niissä teltoissa, jos sellainen on alueella. Olen sen vuoksi tykännyt suuresti myös DBTL laiturifestivaalista. Tänä vuonna erittäin kiinnostavan tarjonnan omaava DBTL jää poikkeuksellisesti väliin, kun Bon Jovi esiintyy kotikulmillaan New Jerseyssä tuolloin. 

Teltassa tunnelma nousee helposti sen harjalle asti. Näin myös Rantajameilla. Torstaina esiintynyt Cheek meinasi lennättää koko teltan järveen. Tunnelma varmasti pullisti telttakankaan äärimmilleen. Paras Cheekin keikka, jonka olen koskaan nähnyt. Tosin se oli myös ensimmäinen. Cheek on selvästi lyönyt nyt läpi koko kansan räppärinä. Ihan sama, sopiiko se räppärin uskottavuudelle, mutta kassa kilisee. Cheekin jälkeen laulatti vielä telttaväen yön sydämeen. Varsin nautinnollista.

Perjantain yllättäjä oli hassu setä, Jukka Poika. Ehkä nyt ymmärrän tuonkin artistin suosion. Erittäin viihdyttävä setti. En ollut tuotakaan koskaan aiemmin nähnyt. Pläskeillä oli teltassa varsin hauskaa. J. Karjalainen päätti perjantai-illan varsin takuuvarmaan musisointiin. Laulatti. Mennyt mies on näköjään palannut estraadille ryminällä, josko sieltä koskaan oikeasti pois olikaan.

Lauantain kattaus olikin kokonaisuutena houkutteleva; Haloo Helsinki, Apulanta ja Popeda. Sen verran turkulaisuutta on vielä veressä, että piti lauantaina kurvata Turkuun katsomaan sitä Ruisrockia, ennen Rantajamien alkua. Tällä kertaa se tuli todistettua lintuperspektiivistä, helikopterista käsin. Sen verran pitkäksi venähti Turussa, että ainoastaan Popeda tuli kuitattua jamien lauantain tarjonnasta. Sekin riitti, vaikka muiden artistien missaaminen vähän kaiveli mieltä. Tunnelma teltassa oli jälleen mitä loistavin. Popedan hittisikermä sai taas telttaväen kitapurjeet tuulettumaan kunnolla. Pitkältä ja kuumalta tuntuu tämäkin kesä.


Kyllä, joku voin sanoa, että Rantajamien kattaus on juuri maalaisille sopivaa junttien poskihölkkää, mutta kun se vain toimii. Loppuunmyyty lappu portilla kertoo totuuden artistikattauksesta. Jos naurattaa, tule kokemaan itse tuo teltan henki. Mielenkiinnolla odotan, mitä tulee valittua ensi vuonna. Rantajamien kattaus istunee varmasti makuuni, joten Ruisrock bändilistallaan saa tehdä töitä, että löydän ensi vuonna tien Kansanpuistoon edes päiväksi. Sunnuntaille voisivat pamauttaa jonkin kovan nimen, koska jamit ovat silloin jo ohi.
Jos jotain luvataan se pitää ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään. Se ei oo koskaan, et mä koitan, mä koitan, vaan jos sä tarviit jotain, niin mä hoidan, mä hoidan. Sun täytyy pikemminkin vaan pyytää, ku kysyy. Anna mun olla syypää sun hymyyn. 
~ Cheek