perjantai 20. joulukuuta 2013

Maailma on tehty meitä varten

Otatin tämän kuvan Ros Lepan portaiden päässä, Seychelleillä, Constance Ephelia Resortissa. Kuvalla on itse asiassa minulle aika suurikin merkitys. Täällä minä olen, kaikesta huolimatta. Paikassa, jonka saavuttamiseen olemme tehneet järjettömän määrän työtä.

Juuso kommentoi Facebookissa kuvaa yhdellä osuvalla sanalla, #nöyrä. Hän on oikeassa. Se laittoi minut miettimään ja kirjoittamaan tämän.

Kaikesta mahtipontisuudestaan huolimatta, kuva on nöyrä. Se on myös kiitollinen. Voisi olla toisinkin. Olisin voinut monessa mutkassa valita toisin. Kohtalokin olisi voinut valita toisin. Myös vielä tämän matkan kalkkiviivoillakin. Täsä mä nyt olen. Kädet ylhäällä, huipulla, nauttimassa työn hedelmistä. En valittamassa ja hakkaamassa kirkon ikkunoita palasiksi. Minun piti tehdä tämä.

Hillside Villamme allas
Seychellit ovat paratiisi. Nautimme ensimmäisen viikon Constance Ephelia Resortissa, johon saimme vanhempamme ja veljemme mukaan. Oli erityisen vaikuttavaa päästä jakamaan tämä kaikki heidän kanssaan. He olivat todistamassa Meidän Päiväämme Banyan Tree Seychelles -hotellissa, jossa majailimme neljä yötä, kallion rinteellä. Puitteet ovat olemassa kerran elämässä tapahtuvalle matkalle. Tämän vuoksi me kaikki olemme mukisematta tehneet ne työt, jotka eteemme ovat tulleet. Jos joku haluaa kadehtia jotain, niin voi kadehtia niitä uhrauksia, joita täytyy tehdä, saavuttaakseen tällaisia kokemuksia. Tuohon ei kaikilla riitä tahtoa.

Olisimme voineet olla mukana juhlimassa itsenäisyyspäivää Tampere-talossa. Niiden joukossa, joita nuo tämän päivän antisankarit halusivat huitaista, mutta pieksivät sen sijaan hevosia ja ikkunoita. Seurasimme turkoosissa paratiisissa, kuinka niin moni on valmis kuvittelemaan, että kaikki hyvä tulisi ilmaiseksi. Että jonkun ansiot olisivat pois joltakin toiselta. Että oma pahoinvointi olisi jonkun muun syytä. Paljon on heilläkin opittavaa, nöyryydestä ja myös ylpeydestä. Seison kuvassa ylpeänä siitä, mitä kaikkea pitää tehdä seistäkseen tuossa kalliolla.

Constance Ephelian ranta
Kyllä tämä maailma vain pyörii siten, että sen saat, mitä haluat ja minkä eteen olet valmis tekemään töitä. Olen pyrkinyt aina tekemään enemmän, kuin mistä minulle maksetaan. Uskon, että sillä pääsee jo aika pitkälle tässä elämässä.

Constance Ephelia on erityisen miellyttävä resort. Palvelu on huippuluokkaa ja villat parasta mahdollista tasoa. Erityisesti Spa Villa oli vaikuttava. Ei käyty saunassa, vaikka sen kerran laitoinkin päälle. Ehkä ulkona oli tarpeeksi lämmin. Family Villat ovat nimensä mukaisesti sopivia perhe- tai ryhmämatkailuun. Molemmat resortin rannat olivat kuin luotuja vedessä kellumiseen. Ja mehän kelluimme. Ja lapset nauttivat. Erittäin oiva valinta taas Helin Matkoilta. Kiitos jo nyt loistavasta matkasta ja palvelusta!

Banyan Treen allas
Banyan Tree oli myös ihan hieno, mutta jotenkin tuntui, että palasimme kotiin, kun tulimme sieltä takaisin Epheliaan. Banyan Tree on hotelli pariskunnille, jotka haluavat rauhaa ja yksityisyyttä. Ranta on hieno, mutta avomereltä hyökyvä aallokko ei tee siitä houkuttelevaa uimiseen. Palvelu on täälläkin ihan huippua. Oikein hävetti välillä, kun ei vaan osaa olla palveltavana ja pokkuroitavana. Henkilökunta osaa tehdä tärkeistä päivistä erityisen vaikuttavia, joten merkkipäiviin tuo kohde on omiaan. Tuli opittua taas paljon palvelun merkityksestä asiakaskokemukseen. Paljon on paikkoja, joissa voi oppia.

Alakulmassa top 10 ranta, Anse Lazio
La Digue ja Praslin sekä näiden saarien maailman top 10:ssä olevat rannat on nyt nähty. Hienoja paikkoja. Valokuvatkin näyttävät melkein piirretyiltä, kun värimaailmat ovat huimia. Niitä ei uskoisi todeksi, jos ei olisi itse kokenut. Kaikenlainen nykyaikainen kuvien käsittely teki kuvista vain huonompia. Kuvat oli syytä jättää sellaisiksi, kuin olivat linssin taakse tallentuneet.

Nyt makoilemme aurinkotuolissa, yksityisellä saarella nimeltään Denis Private Island, 95 km pohjoiseen Mahé:sta. Lentokoneesta - siitä pienestä sähkövatkaimesta - ei näkynyt saaren saarta lähimaillakaan. Laskeuduimme saaren nurmikentälle, jännäkakka melkein housuissa. Kuuntelemme kohtisuoraan paistavan auringon alla lintuja ja meren kohinaa, muuten autiolla rannalla, valkoisella hiekalla, horisonttiin asti ulottuvan turkoosin meren äärellä. Onko tämä edes totta?
Denis Island koneesta

Sitä alkaa hiljalleen olemaan latautunut, jotta voi kääriä taas hihat siihen pohjatyöhön, joka tarvitaan ennen seuraavia tällaisia kokemuksia. Paljon on maailmassa vielä nähtävää, jota ei pysty saavuttamaan sohvalla makaamalla. Sitä ennen laiskotellemme kuitenkin vielä tämän viikon aurinkotuolissa ja meren antimista nauttien. Kännykkä ei ole tavoittanut kenttää koko reissun aikana. Mahtavuutta.
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää
~ Haloo Helsinki

La Digue

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Platinan armoton hinta


Törmäsimme aika karuun näkyyn, kun ajelimme safarin ja Johannesburgin väliä. Etelä-Afrikka on yksi maailman suurimpia platinan tuottajia. Jopa yli 80 % maailman platinasta kaivetaan Etelä-Afrikasta. Platinakaivoksia on siis aika paljon, vaikka sitä tuotetaan vuositasolla vain pari sataa tonnia. Näimme lukuisia kaivoksia pelkästään tuolla ajomatkalla. Ja kaivoksen vieressä peltihökkelislummin.

Olen tykästynyt platinaan, (Pt) koska pidän sen väristä. Pidän yleensäkin harvinaisista asioista ja platina on yksi Maan harvinaisimpia metalleja. Sitä on maaperässä ainoastaan 5 μg/kg. Pidän myös siitä, että näkemällä ei juurikaan pysty erottamaan platinaa hopeasta tai muistakaan harmaista metalleista, ei välttämättä edes titaanista. Harjatun platinan sekoittaa helposti titaaniin. Tunnistat sen usein vain painosta. Platina ei ole lainkaan niin pröystäilevää, kuin kulta voi olla, vaikka oikeasti onkin arvokkaampaa. Vähän sama, kuin kaverillani on timantti sormuksen sisäpinnalla. Tykkään ajatuksesta.

Sormeni ympärillä on aika paljon platinaa. Se sai minut taas tuolla ajomatkalla miettimään, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olen. Platinakaivoksen ympärillä on poikkeuksetta peltihökkelikylä, jossa mainarit asuvat. Mainarit tekevät pitkän päivä erittäin raskasta työtä ja palkka - noin 500 euroa kuukaudessa - riittää asumaan vain peltihökötyksessä, kaivoksen välittömässä läheisyydessä. Tontti, jolla oma hökkeli on, ei ole omasi, vaan olet kasanut purkkisi siihen luvatta. Koska tahansa sinut voidaan häätää asumuksestasi, varoittamatta.

Mieleen juolahti sana riistäjä. Joku lukijoista voi pitää omaa työnantajaansa riistäjänä. Joku pitää kaikkia yrittäjiä riistäjinä. Jopa minuakin. Mietin autossa istuessani, että olisiko tuon kaivoksen omistaja se oikea riistäjä? Millaista olisi jutella kaivoksen omistajan kanssa? Mitä mieltä hän olisi työntekijöistään? Arvostaisiko hän heitä? Onko se oikein, että raaka työ kaivoksessa riittää vain platinan väriseen peltihökkeliin, peltihökkelislummissa? Lähtisikö hän vahingoittumattomana keskustelutuokiostamme?

Sitten mietin, että meillä Suomessa on asiat ihan hemmetin hyvin. Mitä hittoa me valitamme kaikesta ja ollaan valmiita lamaannuttamaan koko maa jonkin parin kympin vuosikorotuksen vuoksi? Olemmeko me työntekijöinä tyhmiä ja ahneita ja afrikkalainen mainari vain tyhmä? Täällä kun mainarit halusivat parempaa palkkaa, Marikanan kaivoksen lakoista aiheutuneet mellakat veivät 44 mainarin hengen, elokuussa 2012. Tuo oli hinta 22 %:n palkankorotukselle.

Montakohan mainarin kuukausipalkkaa minulla on sormessa? Paljonko platinasta pitäisi maksaa enemmän, jotta afrikkalainen mainarikin saisi oikean talon ansioillaan?
Platina merkitsee minulle ikuista rakkautta, jota tulee juhlia erityisimmällä tavalla.
~ Ram Kapoor

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Minun Afrikkani

Muistatteko Toton sen yhden hittibiisin? En minäkään. Afrikka, tuo sarvikuonojen maa näyttää nyt mahdollisesti parhaita puoliaan. Olimme alunperin matkalla Keniaan, Masai Maran kansallispuistoon safarille. Vaihdoimme kuitenkin kohteen Etelä-Afrikkaan. Nelisen tuntia Johannesburgista on Madikwe Game Reserve ja sinne päädyimme. Tälläkin oli tarkoituksensa.

Helin Matkat valitsi meille majapaikaksi Mateya Safari Lodgen, jossa on kaikkiaan viisi kahden hengen huvilaa. Olemme lodgen ainoat asukkaat. Kaikki tilat ovat vain ja ainoastaan meidän käytettävissämme. Nämä 26 työntekijää ovat täällä vain meitä varten. Olo on kuin kuninkaallisella. Paikka on jo itsessään mitä hienoin ja nyt tämä on vain meidän. Joku maksaisi itsensä kipeäksi tällaisesta yksityisyydestä.

Mateyalla on vielä tarinakin. Tämä ei ole ihan mikä tahansa turistirysä. Paikan omistaa Atlantalainen, runsas 70-vuotias rouva, joka on rakentanut paikan kodikseen itselleen ja läheisilleen vierailua varten, vuonna 2002. Hän viettää täällä kahdeksasta kymmeneen kuukautta vuodessa. Paikka ei ollut koskaan tarkoitettu turisteille, mutta rouva päätti avata paikan satunnaisille vieraille vuonna 2006, jotta henkilökunnalla on jotain tekemistä, varsinkin kun hän on pois. Parhaat oppaathan kyllästyvät, jos heillä ei ole koko ajan jotain näytettävää ihmisille.

Tämä lady on matkustellut ympäri maailmaa. Etelä-Afrikka oli ainoa kohde, josta hänen edesmennyt miehensä ei pitänyt. Hän valitsi tämän omaksi viimeiseksi sijakseen, jotta ympärillä olisi mahdollisimman vähän rakkaasta miehestä muistuttavia asioita. Etelä-Afrikka oli ainoa matkakohde, johon hän ei saanut miestään toista kertaa, vaikka tämä lady piti paikasta erityisen paljon.

Kun tänne astui ensimmäistä kertaa, tuntui heti siltä, että tultiin jonkun kotiin. Tunnelma on lämmin ja henkilökunta on enemmän kuin miellyttävä. Tulimme perheeseen. Madikwe Game Reserve on Big Five -kohde. Täällä törmää viiteen suureen; leijonaan, elefanttiin, sarvikuonoon, puhveliin ja leopardiin. Toki kattaukseen kuuluvat myös kirahvit, seeprat, antiloopit, gnut, hyeenat, piikkisiat ja monet muut mielenkiintoiset elukat ja ötökät sekä linnut. Myös sonta on yllättäen aika mielenkiintoista. Suuri osa edellä mainituista lihoista kuuluivat myös omaan illalliskattaukseen.

Viidestä isosta jäi ainoastaan leopardi näkemättä. Oppaatkaan eivät ole nähneet niitä kuukausiin. Väittivät meitä onnekkaiksi, kun oikeastaan joka retkellä näimme jotain erityisen ainutlaatuista, jopa oppaille harvinaista. Katsoimme Black Rhinoa pitkään silmiin, noin kymmenen metrin päästä. Erittäin harvinaista ja jopa vaarallista. Näimme lähes sukupuuttoon kuolleiden African Wild Dogs -lauman evästävän gnuta. Koirat ovat harvinainen näky. Näimme leijonan syövän aamupalaksi gnun, joka oli vielä raskaana. Näimme myös leijonapariskunnan parittelevan. Siinä karjuttiin hetki. Elefantin luut pitkin tasankoa vaikutti. Ja raato tuntui nenässä. Villi luonto on ihmeellinen. Luontokanavat kalpenevat tämän rinnalla.


Ei mene jakeluun, että joku salametsästää sarvikuonoja vain niiden sarven takia. Sama kuin tappaisi ihmisiä, jotta voisi nyppiä niiltä kynnet ja jauhaa ne "taikapulveriksi". Sarvella tosin on enemmän kilohintaa kuin kokaiinilla tai kullalla, vaikka ovatkin ihmisen kynnen kaltaisia.

Seuraava kohteemme onkin tyystin erilainen. Sitä ennen saatte kuitenkin lukea vähän taas elämää suurempaa pohdintaa. Toivottavasti saan pari pysäyttävää kuvaa paluumatkalla Johannesburgiin, jotta voin liittää ne pohdinnan tueksi. Pysykää mukana, kohta leimataan taas passia.
Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä.
~ Afrikkalainen sananlasku

torstai 28. marraskuuta 2013

Ei se määränpää, vaan matka

Istun lentokoneessa, joka suuntaa runsaan kymmenen tuntia kohti Johannesburghia. Olen elämäni matkalla. Pisimmällä koskaan. Jouluksi kotiin. Siemailen punaviiniä. Napostelen pähkinöitä. Tuoli on lepolassena. Ikkunasta näkyy juuri Mount Blanc. Vaikuttavat maisemat. Elämä ei ole määränpää, vaan se matka. Matkan vuoksi tällä pallolla ollaan.

Olin ajatellut olla juuri tänään elämäni kunnossa. Niin olin suunnitellut elokuun alussa. Nyt saan olla tyytyväinen, että edes olen tällä matkalla. Se ei vielä muutama viikko sitten ollut lainkaan selvää. Se oli enemmän epävarmaa, kuin varmaa. Meinasi määränpää tulla eteen, ennen kuin matka edes alkoi.

Vaikka en fyysisesti olekaan elämäni kunnossa, taidan olla sitä henkisesti. Loppujen lopuksi se on aivan sama, miltä näyttää, jos tuntuu hyvältä. Opettavaisen syksyn johdosta saanen tästäkin matkasta paljon enemmän irti, kuin olisin saanut pelkästään fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa. Elämän mullistuksissa vatsalihasten näkyminen menettää nopeasti merkityksensä. Ne ovat silti olemassa ja ne saa yhä kipeäksi nauramallakin.

Elämässä on paljon tärkeitä asioita. Emme edes tiedä, kuinka paljon. Liian monia niistä pidämme itsestäänselvyyksinä. Oletamme niiden olevan automaatioita, jokaiselle kuuluvia, ilman ponnisteluja tai uhrauksia. Huomaamme niiden merkityksen vasta, kun menetämme ne. Ne pienet asiat ovatkin äkkiä elämää suurempia ja antaisimme kaiken maallisen ja hengellisen omaisuutemme saadaksemme ne takaisin. Kaikki eivät saa - eivät millään - vaikka antaisivat mitä tahansa. Minä sain.

Nyt olen siis matkalla, ilman päämäärää, vaikka tämäkin kone laskeutuu määränpäähänsä ja meillä on edessämme muitakin määränpäitä ja merkkipaaluja. Odotan innolla, mitä elämyksiä ja kokemuksia sekä tunteita tämäkin matka tuo tullessaan. Osaan varmasti nauttia joka hetkestä. Ja kaiken tämän saan jakaa hienon ihmisen kanssa, jota arvostan ja jonka kanssa toteutan tätä elämäni päämäärätöntä matkaa, ikuisuuden ja päivän vielä sen jälkeenkin. Tervetuloa taas mukaan jakamaan sitä kanssani. Nauttikaa. Minäkin nautin.
Aika lentää siivillä, mutta sinä olet pilottina. ~ KLM:n lautasliina

perjantai 25. lokakuuta 2013

Ulkoilukärpäsen puraisema

Runsas kuukausi sitten kirjoittelin, kuinka pumppu reistaili ja elämä pysäyttää välillä. Samalla tiellä ollaan yhä. Kotiuduin sairaalasta 17.9. mutta jouduin sinne takaisin jo viikon päästä, kun sama ralli alkoi alusta. Sydänpussi keräsi taas nestettä ja pumppu laukkasi eteisvärinässä. Viikko taas tutkittiin, eikä kukaan tiedä, mistä tuo taas tuli ja ennen kaikkea, mihin se taas meni. Häipyi taas itsestään johonkin.

Kaikkiin tutkimuksiin pohjautuen, tiedän nyt olevani varsin terve, jos ei oteta tätä ihmeellisyyttä huomioon. Nyt olen ollut kotihoidossa taas kohta kuukauden ja vointi alkaa olemaan hyvä. Ensi viikolla tutkitaan taas lisää ja päätetään jatkosta. Olen päässyt tekemään jo pieniä kävelylenkkejä, joista voisi helposti tulla uusi harrastus. Olen kokenut hienoja hetkiä ja kauniita maisemia näillä kävelyillä. Paljon jää ihmisiltä näkemättä, kun ovat sisällä suurimman osan ajastaan.

Tämä koko tivoli alkoi jo elokuun alussa. Nyt ollaan kohta marraskuussa. Kolmeen kuukauteen on mahtunut paljon ajatuksia ja kokemuksia, jotka varmasti muuttavat omaa toimintaani, ainakin hetkeksi. Meillä ihmisillä kun on paha tapa palata vanhoihin kuvioihin, vaikka tietäisimme niiden olevan meille pahasta. Toivon todellakin, että tämä ulkoilukärpäsen purema aiheutti pysyvän vamman ja viitsin laittaa jalkaa toisen eteen jatkossakin. Oli oikeasti elämys, kun pääsi tekemään 20 minuutin kävelylenkin, vaikka satoi. Siitäkin osasi nauttia. Sitäkin mahdollisuutta osasi arvostaa. Voisi olla toisinkin.

Olen kehunut monelle, kuinka Lohjalla on poikkeuksellisen hienot ulkoilumaastot ja kuinka tavoitan ne kätevästi. Tarvittiin tällainen tapaus, että ne oikeasti tulevat minulle tutuiksi, eivätkä ole vain puheissa. Meillä on jopa Kuuvuoren portaitakin paremmat portaat täällä. Kuuvuorella portaita on 114. Meillä Lohjanharjulla niitä on ruhtinaalliset 147. Portaista tulevat minun ystäväni, kunhan saan kuntoa kohotettua niin paljon, että pystyn nauttimaan niistä.

Nyt mennään vielä pienin askelin eteenpäin. Ehkä jo ensi viikolla uskaltaa ottaa muutaman juoksuaskeleenkin. Aika näyttää. Nyt jo huomaa sen, että kaikki alle puolen tunnit kävelyt eivät edes ole lenkkejä, vaan ne matkat pitäisikin kävellä aina. Kävelyyn tottuu aika nopeasti. En osaa edes kuunnella musiikkia kävellessä, kun se tuntuisi vievän huomion luonnosta. Kuvia retkiltä voit seurata Instagramissa. Kunnon kohenemista voit seurata Movescountissa. 

Elämä on kuin vesi. Valuessaan se saa sormet rypistymään.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Elämä pysäyttää välillä

Jos olette ihmettelleet, mihin katosin projektini kanssa, niin kerron sen nyt. Projekti lähti vallan mainiosti liikkeelle. Olin kahdessa viikossa taas jo takaisin neuvolapainossa. Treenimotivaatio oli huipussaan. Säännöllisempi ruokalu, ilman lomahömpötyksiä, teki hyvän olon. Fiilis oli loistava. Piti kirjoittaa tännekin, kuinka olin takaisin alle sadan kilon painossa taas. En ehtinyt.

Elokuun puolessa välissä, viikon sisällä oli neljässä harjoitteessa poikkeava sykekäyrä. Syke nousi jopa 230:een, maksimisykkeeni ollessa 183. Sykkeen nopeus oli todettavissa palpoidenkin. Olotila ei muuttunut mitenkään ja harjoitetta pystyi jatkamaan kovaa loppuun asti. Syke pysyi tuossa värinässä pitkiäkin aikoja.

15.8. Hakeuduin kardiologille. Sydämestä ei löynyt vikaa tai selitystä. Aloitettiin bisoprolol 5mg, rytmihäiriöihin ja käytännössä koko aikuisikäni aavistuksen kohollaan olleeseen verenpaineeseen. Verenpaine lähti laskemaan, mutta pumpun rumpalin komppi oli ajoittain kateissa.

Seuraavan viikon tiistaina, 20.8. alkoi ahdistava tunne rinnassa joka äityi illalla, noin viiden kilometrin kävelyn jälkeen koviksi rintakivuiksi. Rintaa ahdisti ja kipu säteili rintalastan alueelta olkapäihin ja leukaperiin. Kipu paheni syvään hengittäessä ja makuulla ollessa sekä asentoa vaihtaessa. Jos olisin ollut kotimaassa, olisin varmuudella hakeutunut hoitoon. Aamulla varasin ajan kardiologille torstaiksi.

Kivut hellittivät jo seuraavana päivänä. Torstaina olin oireeton ja kuntoilin normaalisti, ilman mitään ongelmia. Perjantaina kuntoilu sujui myös. Lauantaina kuntoilu oli hieman haastavaa. Seuraava viikko meni hieman huonovointisena. Oli vähän kipeä olo koko ajan. Kipeäkin on ehkä väärä sana. Olo oli heikko. Olo kuitenkin parani loppuviikkoa kohden ja olinkin täysin oireeton ja treenikuntoinen taas seuraavan viikon alussa. 

2. ja 3.9. maanantaina ja tiistaina tein normaalit harjoitteet ongelmitta. Keskiviikkona olo huononi. Torstaina olin kardiologin vastaanotolla. Ei muutoksia aiempaan sydämen osalta. Nyt nousi ensimmäistä kertaa kuume, yli 38 asteen. Torstaina kotiin päästyäni romahdin sänkyyn enkä juurikaan muista mitään illasta. Perjantaina aamulla ei ollut lämpöä, mutta vointi oli väsynyt ja heikko. Kävin Helsingissä verikokeissa ja palattuani olin todella väsynyt ja heikko sekä kuumeessa. Illalla hakeuduin päivystykseen.

Minut otettiin sisään Lohjan sairaalan päivystyksestä epäilynä keuhkoembolia ja keuhkokuume. Vointi oli erityisen huono. Kaikki oireet viittasivat edellisiin. Hengitys oli todella pinnallista. Jokin puristi rintaa jatkuvasti. Maanantaina tehtiin sydämen ja keuhkojen varjoainekuvaus, jossa todettiin, ettei keuhkoemboliaa tai keuhkokuumetta ole. Sydän ja keuhkot olivat muutenkin kunnossa. Löydös oli kuitenkin se, että keuhkopussiin ja sydänpussiin oli kertynyt nestettä. Tämä vaikeutti olennaisesti hengitystä ja sydämen toimintaa. Neste puristi sydäntä. Mitään syytä nestekertymään ei kuitenkaan löytynyt.

Menin niin huonoon kuntoon, että minut kiidätettiin tiistaiaamuna Lohjan sairaalasta ambulanssilla Meilahden CCU yksikköön, parhaaseen mahdolliseen sydänhoitoon. Sieltä siirryin kardiologian osastolle illalla, tilanteen tasoituttua. Vielä ei ollut löytynyt mitään syytä nestekertymiin. Mies sai kaikista testeistä terveen paperit. Antibioottitippakin lopetettiin heti Meilahdessa, turhana, koska elimistössä ei ollut mitään lääkittävää.

Kaikki mahdollinen testattiin. Ja aina todettiin miehen olevan terve. Ainoa, mikä jatkoi koko ajan nousuaan, olivat tulehdusarvot. CRP huiteli jo yli kolmensadan keskiviikkona. Olo vaihteli huonon ja huonomman väliä. Torstaina sängystä heräsi yllättäen hyvävointinen mies. Kuume oli laskenut pois ja tulehdusarvot lähestyivät normaalia. Nestekertymät olivat niin kadonneet, että niistä ei saatu enää edes näytteitä. Sain jopa kävelyluvan.

Tämän siitä saa, kun kaikki täytyy aina tehdä eri tavalla kuin muut. En tiedä, pitäisikö kokeilla vaikka vetten päällä kävelyä. Jos se onnistuu, kävelen jatkossa sandaaleissa kesät talvet. Voisin myös perustaan Vedestä viiniksi Oy:n. En ota muita osakkaita. Joku Brutus eksyy kuitenkin joukkoon.

Ihan kuin vinkiksi, viereiseen punkkaan käveli torstai-iltana 92-vuotias veteraani, jolla ei ole mitään lääkittävää perussairautta. Ajokorttikin on voimassa, vaikka hän kotoa kävelikin sairaalaan tutkimuksiin. Uskomattoman terve ja energinen mies. En malttanut olla kysymättä pitkän iän ja terveyden salaisuutta. Sain vain yhden syyn: 
Aloitan jokaisen päivän noin tunnin mittaisella sauvalenkillä metsässä, vaihtelevassa maastossa, jonka päällee teen oman jumppaohjelmani, joka pitää nivelet vetreinä. 
Noinko helppoa se on? Veteraani painotti vielä sitä, että niin huonoa ilmaa ei ole ollut, että tuo lenkki olisi jäänyt tekemättä.

Maksan taas mielelläni veroja vähän aikaa. Sain aika ison osan maksamistani takaisin tällä reissulla. Nostan hattua tälle meidän järjestelmällemme, jossa jokaisella on mahdollisuus saada esimerkiksi sydämelleen parasta mahdollista hoitoa CCU:ssa, kun tarve ilmenee. Sain tukun kokemuksia ja ajateltavaa. Usein mietin, ambulanssissa hoitajana ollessani, miltä mahtaa tuntua maata paareilla, johdot ja putelit kiinni kropassa, kun pillit soivat. Kokemus oli vähän pettymys. Ei se ollut yhtään niin vaikuttava, kuin olin ajatellut, vaikka en tuolloin tiennyt, jäikö tuo viimeiseksi autoiluksi. 

En siis vieläkään tiedä, mikä minulla on tai oli. Nostavat täälläkin kädet pystyyn. Olen kummajainen. Toki moni on sen jo tiennytkin. Tiedän kuitenkin nyt tukun sairauksia, joita minulla ei kaikella varmuudella ole. Siinä on paljon helpottavaa tietoa. Tuli tehtyä täydellinen terveystarkastus. Nyt makoilen täällä sairaalassa alkuviikkoon ja seurataan, tapahtuuko vielä jotain muuta. Ehkä näytteeksi levitoin huomenna aamulla.

torstai 1. elokuuta 2013

Alle 100 kiloiset punnitaan neuvolassa

No niin, nyt se sitten tapahtui. 100 kiloa meni rikki. Itse asiassa 103,7 kg näytti Tanitan mittaus tänään, torstaina, 1.8.2013. Kehon kokonaisrasvaprosentti on 26,4 %. Tuli kerättyä siis taas kohtalaiset kesäkilot. Miten sinulla kävi?

Olen kerran aiemmin, reilusti yli vuosikymmen sitten, rikkonut 100 kilon rajan. Se ei tuntunut silloinkaan mukavalta. Silloin otin itseäni niskasta kiinni ja punnersin painon 80 kiloon. Nyt otan taas itseäni niskasta kiinni.

Noin 18 kk sitten kehonkoostumusmittaus näytti 6,7 % kehon rasvaa, kun olin syksyn ja talven testannut X-Methodia. Keväällä 2012 olin elämäni kunnossa. Viiden kuukauden aikana tiputin rasvaprosentin 16,7 %:sta 6,7 %:iin. Rasvaa kadotin 9,8 kiloa. Nyt ajattelin toistaa tuon kuvion. Tein sitä varten X-Methodille tällaisen bannerinkin, muistuttamaan itseäni omasta typeryydestäni:


Olen mielessäni kiroillut, kuinka päästin tuon elämäni kunnon käsistä. Luovutin ja laiskistuin, vaikka hyvän kunnon ylläpitäminen olisi oikeasti ollut ihan lastenleikkiä. Elämäni ensimmäinen kunnon kuukauden loma teki kuitenkin viime kesänä tehtävänsä. En kuntoillut kertaakaan. Enkä koko talvena toipunut siitä. En oikein saanut treenistä kiinni, kuin vasta juuri ennen tämän vuoden kesää. Sitten tuli taas kesä ja loma. Nyt tuli heinäkuussa kuntoiltua ruhtinaalliset kolme kertaa. Nyt riittää velttoilu!

Teen nyt itselleni julkisen haasteen ja tavoitteen. Aikaa on neljä kuukautta, marraskuun loppuun. Tässä ajassa tiputan joko painon 90 kiloon tai rasvaprosentin 15 %:iin, kumpi nyt sattuu ensimmäisenä toteutumaan ja miten minkäkinlainen harjoittelu maistuu. Kirjoitan etenemisestä täällä vähintään joka toinen viikko, ehkä useamminkin. Kunto on tosiaan nyt kortilla.

Miten aion päästä tavoitteeseen?

  • Treeniohjelma koostuu kahdesta X-Method -treenistä viikossa, valmentajan kanssa. Aloitan nyt X-Method kakkosjakson ja neljässä kuukaudessa ehdimme viemään vielä kolmosjaksonkin läpi. 
  • Edellisen lisäksi teen vähintään yhden X-Method harjoitteen itsekseni tai vaihtoehtoisesti osallistun Tabata by X-Method -ryhmäliikuntatunnille.
  • Poljen myös vähintään yhden sisäpyöräilytunnin viikossa.
  • Liikkuvuttaa ja kehonhuoltoa haen vähintään yhdestä Fustra-tunnista viikossa sekä Yoga Flow:sta ainakin kerran viikossa.
  • Varsin hienoa olisi, jos vielä jaksaisi viikonloppuisin tehdä pitkän kävelylenkin.
  • Kaiken tulee kruunaamaan X-Method Food -ruokavalio, joka on suunniteltu polttamaan rasvaa ja kehittämään lihasmassaa sekä optimoimaan kehon hormonitoiminnan.
Paljon ohjelmaa, mutta kova on tavoitekin. Treenejä tulisi, huoltavat mukaanlukien, seitsemän viikossa, joten ei suinkaan ole mahdoton paketti. Edesottamustani voit seurata vaikka päivittäin täältä Movescountista.

Uskallatko lähteä mukaan?
You've got what it takes,
but it will take all you've got.
P.S. Tänään se heti alkoi. 55 minuutin treeni ja 1.057 kcal. Mountain High sisäpyöräily Aplicossa:



tiistai 30. heinäkuuta 2013

Because we can -tour, osa 3/3, New Jersey

Ensin Wien ja Tampere. Nyt New Jersey, 55.000 muun fanin säestyksellä. Mietin Iron Maidenin juttua kirjoittaessani, että se bändi on tullut nähtyä aika monta kertaa. Niin on myös Bon Jovi. Pitkälti toistakymmentä kertaa tuokin. Muistan aina olleeni tyytyväinen, mutta keikka New Jerseyssä oli mahdollisesti paras tähän mennessä.

Olen toki kuunnellut aiemminkin Bon Jovin fanien yhteislaulua rapakon takana, mutta MetLife Areenalla se kuulosti maagiselta. Oltiin bändin kotona ja se kuului. Onneksi areena ei ollut katettu, vaikka taivas hetkeksi aukesikin encoren aikana. Tuota katetta ei enää olisi. Sen verran lujaa kitapurjeiden tuuletus puhalsi pitkin areenaa ja sen laitojen yli.

Jon sanoi ekan biisin aikana, että hanurit irti penkeistä. Ne nousivat - ihan jokainen - ja pysyivät ylhäällä käytännössä koko lähes kolmituntisen rallin. Kotipihalla soitettiin muutama ylimääräinen encorebiisikin. Livin' on a prayer lauletaan aina täysillä, mutta yhtenä encorena kuultu Always oli mielestäni yksi hienoimmista konserttikokemuksista ikinä. Se vaan kuulosti hienolta. Who says you can't go home oli taas selvästi kotiyleisön mieleen, varsinkin kun taustalla pyörivät kotimaisemat.

Samboran poissaoloa voidaan spekuloida maan tappiin asti, mutta mitä pidemmälle sijaiset hoitavat tonttia, sitä hankalampaa paluu on. Oli syy poissaololle mikä tahansa. Poissaolo ei tuntunut vaikuttavan edes kotiyleisöön millään tavalla. No, toivottavasti saavat erimielisyytensä hoidettua.

MetLife Arena on vaikuttava rakennus. 82.500 katsojaa vetävä stadion toimii amerikkalaisen jalkapallon pyhättönä. Konserttitoimintaankin se sopi hienosti. On se vain ihmeellistä, miten nytkin tuo 55.000 ihmistä vain katosi johonkin konsertin päätyttyä. Ei mitään erityistä ruhkaa poistumisteillä. Taas tuli mieleen tunnin ikävä autossa istuminen Turkuhallin parkkipaikalla.

Alkujaan meidän piti nähdä New Jerseyssä kaksi konserttia. Oli molempiin jo liput, kunnes toinen konserteista siirtyi ikävästi lähtöpäivällemme New Yorkista. Ehkä oli ihan hyvä päättää putki tuohon keikkaan, koska sen tunnelman ylittäminen oli varmasti haastavaa, ellei jopa mahdotonta. Yleensä ensimmäinen konsertti sarjoista taitaa olla poikkeuksetta onnistunein.

Bon Jovin lavarakennelma on yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Konsertti on todellinen audiovisuaalinen juhla. Jopa elämys. Saimme todistaa sitä taas parhailta paikoilta, suoraan edestä. Vaikka lavan reunalta näkee artistit ja kentältä ehkä aistii tunnelmaa katsomoa paremmin, kokonaisuutena pidän päätykatsomon paikkoja aina parhaina. Tältä se näyttää sieltä:


We've got to hold on to what we've got
Cause it doesn't make a difference, If we make it or not
We've got each other and that's a lot 
For love - well give it a shot
~ Livin' On A Prayer

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Iron Maiden - Maiden England, Helsinki 2013

Scream for me Helsinki! Once again.

En tiedä, monesko kerta oli, kun näin Iron Maidenin. Pitkälti toisella kymmenellä kuitenkin jo ollaan tuossa määrässä. Olikohan se vuosi 1984, kun kävin ensimmäistä kertaa istumassa Rautaneidon syleilyssä. Vaikka tuolla kokemuksella alkaa jo hiljalleen tietämään, mitä on odotettavissa, Maiden jaksaa viihdyttää aina uudelleen. Loistavia vetoja, poikkeuksetta. Viimeisimmistä kerroista on tullut tännekin kirjailtua ajatuksia, viimeksi vuonna 2011, jolloin Alice Cooper lämmitteli Maidenia. Sama kiertue tuli todistettua myös FloridassaSonispheren keikka oli yksi erikoisimmista, kun trombi sekoitti hieman pakkaa. 2008 oli yksi mahtavista rokkikesistä.

Pohdimme porukassa taas, että voiko vastaavia isältä pojalle -bändejä enää syntyä. En usko ja jotenkin luulen, että Iron Maidenin kaltaiset instituutiot eivät edes kuole. Niitä ei ole järkevä lopettaa. Kun nykyisten jäsenien ikä alkaa painaa, näissä bändeissä kannattaa tehdä sukupolvenvaihdos. Hevimetalli tuskin kuolee koskaan, joten miksei nytkin isänsä kanssa keikka kuuntelemassa olleet pojat voisi siirtää tätä konserttikulttuuria eteenpäin omille pojilleen? Miksei siis bändin jäsenten jälkikasvu tai muu nuorempi sukupolvi voisi ottaa tällaisen instituutionaalisen bändin soihdunkin kantaakseen? On hienoa nähdä, kuinka metallikulttuuri oikeasti siirtyy sukupolvelta toiselle. Ehkä sitä voi itsekin joskus fiilistellä lastensa kanssa metallikekkereillä.

Lauantain setti oli takuuvarmaa hittitykitystä, vaikka Seventh Son of the Seventh Son -levy olikin pääosassa. Tosin tuokin levy sisältää mittavan määrän hittiainesta. Vuonna 87 julkaistu levy ei kuulu oman maun parhammistooni, siis kokonaisuutena, vaikka erittäin hyvä levy onkin. Muistan kuitenkin pienen pettymyksen, kun levyn korkkasin tuolloin kotona, vaikka se listaykköseksi paukahtikin Suomessa. Mikä sitten on paras Iron Maidenin biisi? Vaikea valinta, vaikka The Trooper tulee joka kerta ensimmäisenä mieleen. Radio Rockin äänestyksen tulosta parhaasta Iron Maidenin biisistä en löytänyt tähän hätään. Joka tapauksessa paras livebiisi, joka on koskaan tehty, on Fear of the Dark. Siinä on jotain erityistä, joka toimii livenä täydellisesti. Niin nytkin. Kuuntele itse alla olevasta videosta, yhdeksän minuutin jälkeen. Studioversio ei pääse edes lähelle livevetojen tunnelmaa. Sitä ei aina jaksa edes kuunnella, kun kaipaa heti niitä liveversioita.

Jäin miettimään keikan jälkeen, että olisiko nyt ollut Maidenilla tahto ja potentiaali rikkoa tapoja ja tulla vielä toiseen encoreen? Jotenkin pitkälle venyi stadionin valojen syttyminen ja brigth side of lifen rallattelu. Olisimmeko saaneet Maidenin vielä takaisin lavalle? Kitaraakin nähtävästi käytiin heiluttelemassa kokeiluluontoisesti verhon välistä. Pitäisikö seuraavaksi kokeilla? Jos vaikka yllättäisivät hevimetallin pääkaupungin ja tarjoaisivat meille jotain erityistä, pitkä yhteiselon kunniaksi. Tämä oli kuitenkin jo 24. konsertti Suomessa.

Vieressä istunut ekakertalainenkin oli vakuuttunut bändin elinvoimasta. Vaikka Maiden yhtyeenä onkin kuulunut elämään, varsinkin teinivuosiin, veljen huoneesta kuunneltuna ja miksei myös omistakin soittimista, Maidenin metallioppera oli häneltä jäänyt kokematta. Muusikkojen karisma teki suuren vaikutuksen. Ikääntyminen ei näy missään. Tuo on kyllä totta. Bändihän tuntuu vain paranevan vuosi vuodelta. Kun 61 vuotiaana pystyy vielä taputtelemaan kannuja Nicko McBrainin tahtiin, niin voin hyvin aloittaa rumpuharrastuksen vielä nytkin.

Ainoastaan jäi hieman harmittamaan tuo D28 katsomonosa, josta ei näe Maidenin backdroppeja, jotka ovat merkittävä osa keikan näyttävyyttä. Toivottavasti seuraava kontakti on hallissa, jossa Maidenin esiintyminen pääsee todella oikeuksiinsa. Tai sitten pitää saada taas liput perinteiseen D29:iin. Äänetkin osuvat paremmin tuohon katsomoon.

Asiasta taas kattokruunuun, käytiin yöpalalla Kampin Pippurissa. Kerroin tovi sitten, kuinka Eerikin Pippurissa sain hyvää palvelua. Nyt näytti Kampin Pippuri pyyhkivän pöytiään muiden palvelulla. Uskomattoman palvelualtis henkilökunta. Seurasin iho näpyillä, kuinka asiakkaat saatettiin ulko-ovelle asti, take away -kantamukset ovelle kantaen. Aivan jokainen sisään tullut asiakas tervehdittiin mitä lämpimimmin - keskellä yötäkin! En ole koskaan todistanut vastaavaa. Asiakas on Kampin Pippurissa kuningas! Ja tiedättekö, henkilökunta puhuu täälläkin murtaen suomea. Miten ihmeessä me voisimme oppia vastaavan palvelukulttuurin? Ai ruoka? Rullakebab Aurajuustolla, se oli varsin maukas. Liha maistui oikeasti lihalle. Suosittelen.

Vuoden 88 Maiden England -kiertuetta mukaileva setti vei taas mukanaan. Onhan tämä yhtä yleisön juhlaa, jälleen kerran. 28 000 tuhatta katsojaa piti hauskaa:

Give me the sense to wonder
To wonder if I'm free 
Give me a sense of wonder 
To know I can believe 
Give me the strength to hold my head up 
Spit back in their face 
~ Can I play with madness by Iron Maiden

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Rantajamit, Lohja

Vuosi sitten katkesi kolmikymmenvuotinen putki Ruisrockissa. Viisi vuotta ehdin taltioimaan Ruisrockia tänne blogiinkin. Olin ilmeisesti jo sen verran lohjalaistunut tai vieraskorea, että päätin osallistua Lohjan Rantajameihin. Naureskelin ääneen järven rannassa järjestettäville Rantajameille. En ollut koskaan kuullutkaan mistään Rantajameista. Festarit Lohjalla? Samaan aikaan kun tunnin ajomatkan päässä pidettävä Ruisrock? Älkää nyt viitsikö!

Päätin siis vuosi sitten vaihtaa festaria. Vaihto oli yllättävän kivuton. Rantajamit ovat varsin kompakti paketti. Festarialueelle mahtunee nelisentuhatta juhlijaa, koko alueen ollessa anniskelualuetta. Se toimii suomalaisen äänijänteen aukaisijana. Bändejä on kolme iltaa kohden ja jammailu kestää kolme iltaa, torstaista lauantaihin. Paikallisilla on nähtävästi laajemminkin tapana etkoilla ystäväpiirinsä terasseilla ja parvekkeilla. Mutkatonta hauskanpitoa. Henkistä lähiruokaa parhaimmillaan.

Tein saman päätöksen tänäkin vuonna. Olenko siis jo kokonaan kasvanut irti Turusta? Nyt päätökseen ei vaikuttanut pelkästään uutuudenviehätys, vaan yksi merkittävä tekijä oli festarien kattaus. Musiikki on aina ollut merkittävä osa omaa festarikulttuuria. Olen usein löytänyt itseni yksin humppaamassa jonkin bändin tahtiin, kun muu seurue nauttii alueen virkistyspalveluista. Katselin Ruisrockin bändilistaa useaan otteeseen, enkä saanut siitä lipun hinnan mukaista koppia. Tarjonta ei vain osunut nyt minun makuuni, vaikka kävijätavoite ylittyikin. Tai oikeammin ei tarvinnut lähteä järvenrantaa edemmäs kalaan, saadakseen hyvää festarifiilistä. Olenko kasvanut ulos Ruisrockista? Ehkä Rantajamien tyylinen, aikuisen väen juhla on oikeampi paikka minulle.

Rantajameilla todistin taas tänäkin vuonna yhteislaulun taikaa. Samaa, jota voi ajoittain todistaa myös isoilla festareilla, mutta usein vain niissä teltoissa, jos sellainen on alueella. Olen sen vuoksi tykännyt suuresti myös DBTL laiturifestivaalista. Tänä vuonna erittäin kiinnostavan tarjonnan omaava DBTL jää poikkeuksellisesti väliin, kun Bon Jovi esiintyy kotikulmillaan New Jerseyssä tuolloin. 

Teltassa tunnelma nousee helposti sen harjalle asti. Näin myös Rantajameilla. Torstaina esiintynyt Cheek meinasi lennättää koko teltan järveen. Tunnelma varmasti pullisti telttakankaan äärimmilleen. Paras Cheekin keikka, jonka olen koskaan nähnyt. Tosin se oli myös ensimmäinen. Cheek on selvästi lyönyt nyt läpi koko kansan räppärinä. Ihan sama, sopiiko se räppärin uskottavuudelle, mutta kassa kilisee. Cheekin jälkeen laulatti vielä telttaväen yön sydämeen. Varsin nautinnollista.

Perjantain yllättäjä oli hassu setä, Jukka Poika. Ehkä nyt ymmärrän tuonkin artistin suosion. Erittäin viihdyttävä setti. En ollut tuotakaan koskaan aiemmin nähnyt. Pläskeillä oli teltassa varsin hauskaa. J. Karjalainen päätti perjantai-illan varsin takuuvarmaan musisointiin. Laulatti. Mennyt mies on näköjään palannut estraadille ryminällä, josko sieltä koskaan oikeasti pois olikaan.

Lauantain kattaus olikin kokonaisuutena houkutteleva; Haloo Helsinki, Apulanta ja Popeda. Sen verran turkulaisuutta on vielä veressä, että piti lauantaina kurvata Turkuun katsomaan sitä Ruisrockia, ennen Rantajamien alkua. Tällä kertaa se tuli todistettua lintuperspektiivistä, helikopterista käsin. Sen verran pitkäksi venähti Turussa, että ainoastaan Popeda tuli kuitattua jamien lauantain tarjonnasta. Sekin riitti, vaikka muiden artistien missaaminen vähän kaiveli mieltä. Tunnelma teltassa oli jälleen mitä loistavin. Popedan hittisikermä sai taas telttaväen kitapurjeet tuulettumaan kunnolla. Pitkältä ja kuumalta tuntuu tämäkin kesä.


Kyllä, joku voin sanoa, että Rantajamien kattaus on juuri maalaisille sopivaa junttien poskihölkkää, mutta kun se vain toimii. Loppuunmyyty lappu portilla kertoo totuuden artistikattauksesta. Jos naurattaa, tule kokemaan itse tuo teltan henki. Mielenkiinnolla odotan, mitä tulee valittua ensi vuonna. Rantajamien kattaus istunee varmasti makuuni, joten Ruisrock bändilistallaan saa tehdä töitä, että löydän ensi vuonna tien Kansanpuistoon edes päiväksi. Sunnuntaille voisivat pamauttaa jonkin kovan nimen, koska jamit ovat silloin jo ohi.
Jos jotain luvataan se pitää ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään. Se ei oo koskaan, et mä koitan, mä koitan, vaan jos sä tarviit jotain, niin mä hoidan, mä hoidan. Sun täytyy pikemminkin vaan pyytää, ku kysyy. Anna mun olla syypää sun hymyyn. 
~ Cheek 

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Mitä on hyvä asiakaspalvelu?

Kuten olen pariin otteeseen täälläkin kertonut, käyn Aalto-yliopiston täydennyskoulutusta, joka tähtää Palveluratkaisujen kehittäjäksi. Koulutus pyörii siis asiakaspalvelun keskiössä. Juuri siinä alueella, johon reagoin itse monissa paikoissa. Rekisteröin ehkä liikaakin erilaisia palvelutilanteita, varsinkin huonoja sellaisia.

Mietin usein otsikon kysymystä. Mitä oikeasti on hyvä (asiakas)palvelu? Olen miettinyt omia kokemuksia. Googlaamalla löysin YLE:n sivuilta keskustelun aiheesta. Kysyin asiaa Facebookissa asiakkailtamme ja ystäviltäni. Olen myös lukenut, kuinka aasiakas on usein väärässä. Ja nauranut. Usein me saamme asiakkaina sitä, mitä ansaitsemme, mutta emme toki aina.

En mielestäni ole löytänyt etsimääni vastausta. Esimerkiksi YLE:n keskustelussa pyöritään myyntitilanteen ympärillä. Saamani kommentit aiheesta pyörivät samassa aihiossa. Asiakaspalvelu on paljon muuta kuin myyminen.

Erityisesti suomalainen tuntuu kokevan asiakaspalvelun olevan yhtä kuin myyntitilanne. Jos hinta on liian korkea, se on huonoa asiakaspalvelua. Jos en saa haluamaani alennusta, se on huonoa asiakaspalvelua. Jos en saa perusteetonta etua, se on huonoa asiakaspalvelua.

Tosin sieltä keskustelusta kyllä paistaa myös suomalaisen kykenemättömyys ottaa palvelua vastaan. Kun suomalaiselta kysyy väärässä kohdassa, miten voin palvella, niin me koemme sen huonona palveluna. Jos ei kysy, edes väärässä kohdassa, me koemme senkin huonona palveluna. Palvele tässä sitten suomalaista. Tai ehkä minun pitäisi korjata omaa asennetta ensin ja uskoa, että myös suomalaista pystyy palvelemaan hyvin. Minuakin pystyy.

Palvelu on mielestäni erityisen lavea käsite. Kirjoittelin hetki sitten tervehtimisestä. Se on iso osa asiakaspalvelua. Siis asiakkaan huomioiminen, tavalla tai toisella. Yksi mieleenpainuvin asiakaspalveluun liittyvistä kirjoista on Marriott - Spirit to Serve. Hotellit ovat kuuluja WOW-elämyksistä, joita minäkin haluaisin asiakkaidemme kokevan. Täytyykin lukaista tuo kirja kesällä, taas kerran.

Kävin tovi sitten Helsingissä pikaisesti lounastamassa Eerikin Pippurissa. Kebab oli normaalia, ihan syötävää, mutta ulkomaalaistaustaisen henkilökunnan palvelualttius pisti silmään. Mukavaa jutustelua suomea murtaen. Olin tervetullut. Kun lähdin, yritin kuikuilla näkyisikö henkilökuntaa, kun tapana on lähtiessä aina kiittää. En nähnyt. Kun olin astumassa ovesta, perääni huudettiin kiitokset ja hyvät päivänjatkot. Olivat siis hereillä ja halusivat minut sinne uudelleenkin. Koin saaneeni hyvää palvelua. Olisiko suomalainen vielä huutanut perään? Tuskin ainakaan kiitoksia.

Mitä ihmettä on siis hyvä palvelu? Tiedän, miten se vaikuttaa, mutta miten se ilmenee? Voiko sitä oppia vai tuleeko se itsestään, ihmisen ymmärryksestä palvelua kohtaan, kun olet palveluammatissa? Jos sitä voi oppia, voiko sitä myös opettaa? Yhdessä nettikeskustelussa työnhakija kysyi, että mitä pitää vastata, kun työhakemuksessa kysytään, mitä hyvä asiakaspalvelu on. Terävin vastaus oli, että älä hae sitä paikkaa, jos et tiedä vastausta.

Googlaamalla löytyi myös Innofocusin Asiakaspalvelun perussäännöt, joista poimin seuraavan lainauksen:
Asiakasmenetysten syitä:
  • 1 % fyysinen kuolema, yrityksen konkurssi
  • 3 % asiakkaiden muutto paikkakunnalta toiselle 
  • 5 % asiakkaiden ostotottumusten ja kulutustapojen muutos 
  • 9 % tuotteiden liian korkeat hinnat 
  • 14 % tuotteiden heikko tekninen laatu 
  • 68 % asiakkaiden huono kohtelu ja heikko asiakaspalvelu
Unohda siis kaikki muu ja keskity palvelemaan asiakasta, jos haluat onnistua!

Joka tapauksessa ensivaikutelman voi antaa vain kerran. Ensivaikutelma voi vaikuttaa palvelukokemukseen koko asiakassuhteen ajan. Aloita siis sen parantamisesta. Ja ne tyytymättömät asiakkaat ovat paras lähde palvelun parantamiseen.
Yrityksen tavoitteena ei tule olla tarjota parasta asiakaspalvelua, 
vaan legendaarista asiakaspalvelua.
~Sam Walton, Wal-Martin perustaja.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Suunnittele - Toteuta - Seuraa


Onnistuminen yrittämisessä, tai missä tahansa projektissa ja prosessissa, perustuu kolmen toimen yhteislauluun:

  • Suunnittele
  • Toteuta
  • Seuraa
Kun toistat aina nuo kolme vaihetta, onnistut useammin. Tai ainakin tiedät, miksi et onnistunut ja osaat ottaa opiksi.

Ihminen on pohjimmiltaan laiska. Meistä jokainen pyrkii menemään sieltä, mistä aita on matalin. Tyhmä turhaa työtä tekee. Vielä tyhmempi ei ymmärrä, mikä on turhaa työtä. Suunnittelu on monelle ajanhukkaa. Seuranta on taas vaivalloista. On helpointa vain tehdä ja katsoa, mitä tuli. Tehdä taas samalla kaavalla ja yllättyä samasta lopputuloksesta - huonosta sellaisesta.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Vanha viisaus. Minä opettelen tuota suunnittelua joka päivä, koska olen erittäin taipuvainen laiskuuteen, siihen että vain aloitan ja teen. Olenhan toiminnan ihminen. Toki olen vaistoillani useammin onnistunut kuin epäonnistunut, mutta nyt, kun omassa työssä jää aikaa suunnitteluun, huomaan onnistuvani entistä paremmin. Yllätys? On ollut minulle, joka on aina luottanut sokeasti vain vaistoihin. Tosin ne ovat yhä useimmin oikeassa kuin väärässä.

Sanoista tekoihin toimii sanontana myös. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lähdetään soitellen sotaan, suunnittelematta. Se tarkoittaa nähdäkseni sitä, että suunnitelmat myös toteutetaan. Tiedän myös sellaisia veijareita, jotka ovat kovia suunnittelemaan, mutta eivät saa koskaan mitään aikaiseksi. Leijonan luola -ohjelmissa vilahtelee tätä lajia aika paljon. Tarvitsevat ulkopuolisen toteuttamaan suunnitelmansa, kun eivät itse kykene viemään asioita suunnittelupöydältä eteenpäin.

Sitten ovat nämä, jotka jättävät asiat herran haltuun. On hienot suunnitelmat ja ehkä jopa parhaat tekijät, mutta kun kysyt, miten onnistuttiin, ei innostuneella toimijalla ole mitään hajua. Eikä sitä edes kiinnosta. Pääasia, että tehtiin, paljon ja suunnitellusti, lopputuloksesta välittämättä. Seuranta on ehkä kaikkein helpoin unohtaa. Se vie aikaa. On erityisen ikävä vielä erikseen nähdä se kakka siellä housuissa. Projektin osallisia - työntekijöitä - on vaikea saada vakuuttuneeksi seurantatyökalujen tarpeellisuudesta ja merkityksestä. Seurantaa on haastava myydä toteuttavalle portaalle. Kaikkien mielestä raportointi on tarpeetonta, paitsi sen menestyneen johtajan mielestä. Sen mielestä se, tai oikeammin raporttien tulkinta, on tärkein tässä pyhässä kolminaisuudessa.

Donald Trump on mahdollisesti joskus sanonut, että jos et osaa raportoida tuloksia oikein ja ymmärrettävästi kahdella lauseella, et ole seurannut tarpeeksi tai oikeita asioita tai et ole ymmärtänyt projektin tavoitteita alkuunkaan.

Suurin osa johtajista tekevät vääriä asioita. Itsestäänselvä väite. Nähdäkseni kykenemättömät johtajat käyttävät aikansa toteutukseen, kun heidän pitäisi käyttää aikansa suunnitteluun ja seurantaan. Ne ovat johtajan pallilta katsottuna tärkeimmät onnistumisen välineet. Silti niihin ei löydy aikaa, väittävät. Minäkin opin tuon vain kantapään kautta. Opin ja opettelen yhä delegoimaan kaikki ne tehtävät, joita minun ei ole pakko suorittaa. Joku muu saa tehdä kaikki ne tehtävät, joita minun ei ole pakko suorittaa yrityksen tai projektin elämiseksi. Silloin jää yllättäen aikaa suunnittelulle ja seurannalle. 

Kokeile rakentaa työpäiväsi näin:
  1. Ensimmäiseksi suunnittelet kaksi tuntia. 
  2. Sen jälkeen teet pakollisia töitä - toteutat - kaksi tuntia. 
  3. Lopun neljä tuntia päivästä käytät seurantaan.
Huomaa, että seurantaa on myös henkilökunnan ja asiakkaiden kuuntelu. Jos päiväsi venyy yli kahdekaan tuntiin, teet vääriä asioita. Menestyvältä johtajalta pitää tietysti löytyä toimintamallien lisäksi myös ominaispiirteitä.

Tulos tehdään suunnittelemalla ja seuraamalla, jälkimmäistä vielä painottaen. Kun seuraat aktiivisesti projektien ja prosessien etenemistä, näet mahdolliset suuntavirheet nopeammin ja osaat muuttaa kurssia, kun sen vielä voi. Seuranta on ehdottomasti tärkein työkalusi, jos haluat onnistua ja tehdä tulosta. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, jos näet kapteenin juoksevan pitkin laivan käytäviä, siirry pelastuslauttojen välittömään läheisyyteen. Jos kapteeni hörppii kahvia komentosillalla, toimettoman oloisena, rentoudu ja nauti matkasta. Aivan kuten tehtiin Titanicilla, vai? Ylimielisyys on taas ihan toinen sudenkuoppa. Satamaan saapunut kapteeni on osannut seurata ja tulkita saamiaan raportteja sekä osannut suunnitella reittinsä.
Seuraaminen yksin uskosta on seuraamista sokeana.~ Benjamin Franklin
 P.S. Seuraaminen ja kyttääminen ovat eri asioita. Älä missään nimessä kyttää!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kiss - Monster tour Helsinki

Kirjoitin vuoden 2008 olevan yksi kaikkien aikojen konserttikesistä. Teksti kuului näin:
Olisiko sittenkin vasta tuo tuleva kesä kaikkien aikojen rokkikesä? KISS, Judas Priest, Bon Jovi, Iron Maiden, Bruce Springsteen...
Nyt on 2013. Kaikkien aikojen rokkikesän uusinta? En tiedä, mutta hulppea on tarjonta. Bruce Turussa, Bon Jovi Wienissä ja Tampereella sekä nyt myös KISS kuitattu tälle kesää. Iron Maiden on vielä tarjottimella, kuten myös Robbie Williams Tallinassa ja Bon Jovi New Jerseyssä.

Mahtavaa, että äänitemyynti laskee ja bändien on pakko kiertää. Suurin harmi tälle kesälle lienee, kun joudun skippaamaan Rock the Beach -festivaalin muiden velvollisuuksien vuoksi. Rammstein olisi maistunut täytteeksi tähän kesään.

Kohta nelikymppinen Kiss esitti maanantaina taas todellista audiovisuaalista tykitystä. Hitit, pommit, lieskat, leimahdukset raketit ja huudatukset, aivan kuten 2008. Kaikki toimivan rokkikeikan olennaisimmat piirteet. Oli ilo katsoa. Uusin tekniikka antaa hienot mahdollisuudet toteuttaa backdroppeja. Kiss hyödynsi esimerkillisesti tuon elokuvakankaan. Toki noustiin välillä hallin katonrajaankin, liuttiin yleisön ylle ja muuta Kiss-legendaa, joilla saa yleisön viihtymään. Ei siinä kai mitään pahaa ole?

Ei kai tuo Kissin musiikki mitään nokkelaa taidemusisointia ole, mutta on sitä yksinkertaista kuunnella. Jopa ensimmäisen levyn kipaleet kuulostavat tämän vuosituhannen tekeleiltä. Itse asiassa ainoastaan ne uran puolimatkan kaupalliset biisit tuntuvat joukkoon kuulumattomilta, vaikka olennaisesti silti kuuluvat. Ne ovat vain poikkeavia, jopa uusimmasta tuotannosta.

Monster-levyä ovat rohkeimmat kuvanneet jopa Kissin parhaana lättynä. Tiedä häntä, mutta ainakin juurille on palattu. Maskeineen. Tuskin hallelujista kaiken kansan suosikeiksi on, mutta perus metallifani kehtaa taas Kissiä hehkuttaa, puritaanifaneista puhumattakaan. Kisskruise olisi hauska joskus todistaa paikan päältä, ihan vain mielenkiinnosta, mitä siellä tapahtuu. Voin ainakin kuvitella, että sieltä voi ostaa kaikkea, mihin on präntätty Kiss-logo. Ja tuliaisiksi voi tietysti tuoda Kiss-viinit ja -oluet.

Brucen Turun keikan jälkeen kirosin Turkuhallin parkkipaikalta postumisen järjetöntä kestoa, 62 minuuttia. Hartwall areena täynnä. Parkkihallista ulos kahdessa minuutissa. Ykköstiellä yhdeksässä minuutissa ja kotona Lohjalla runsaassa puolessa tunnissa. Siis puolet siitä, joka kesti poistua Turkuhallin parkkipaikalta. Elämän pieniä iloja.

Ai niin, Reckless Love heitti mukavasti liukuvan setin lämmittelyksi. Sopii kuumaan kesään.

Tässä teille koostettu video Helsingin keikasta:


He, jotka pitävät sinusta, ostavat sinulta mitä tahansa - myös sellaista, mitä eivät tarvitse.
- Gene Simmons 

tiistai 28. toukokuuta 2013

Because We Can Tour, osa 2/4, Tampere



Tällä kertaa tanssittiin auringon kanssa kilpaa. Ei tarvinnut lauleskella sateessa, kuten Wienissä tai 2011 Helsingissä. Ilmiömäistä soitantaa, kuten aina. Esiintymisessä sinällään ei tullut taaskaan yllätyksiä, mutta rahalle todella hyvää vastinetta. Herra Bongiovilla ei ollut mikään kiire mihinkään, kun edessä oli kymmenen päivän keikkatauko. Vajaa kolmituntinen sopi meille hyvin. Järjettömän hyvä soittolista!

Richie Samboran puuttuminen joukosta kuuluu. Mietin tuota jo Wienissä, että kitaran särö on erilainen ja sooloissa on soittajien omat merkkinsä ja veivinsä, mutta en amatöörimäisyyttäni kehdannut siitä kirjoitella. Nyt kehtaan. Tuo käsitykseni sai Tampereella vahvistuksen. Herra Samboran puuttuminen näkyy, mutta se myös kuuluu. Toivottavasti viimeistään bändin kotikonnuilla tuokin asia korjaantuu. Ei tämäkään ole huono vaihtoehto, mutta alkuperäinen on alkuperäinen.

Tiedättekö, konserttien arviointi on haastavaa hommaa. Viikko sitten olimme Wienissä katsomassa Bon Jovia. Tottakai sitä arvioi mielessään noita kahta keikkaa ja varsinkin niiden yleisöä. Minulla on tapana todella hehkuvissa kohdissa olla välillä laulamatta ja seuraan vain, mitä yleisö tekee. Voisin väittää Wienin yleisön laulaneen ja tanssineen Tampereen yleisön suohon. Yksikään ei istunut tai ollut kädet alhaalla. Ratinassa oli. Joku jopa mulkoili vihaisesti, kun nousimme seisomaan istumakatsomossa.

Mutta siihen arvioinnin haastavuuteen. Matkakumppanin mielestä Tampereella oli paljon äänekkäämpi ja aktiivisempi yleisö. Niinpä. Vaikka vierekkäin olimme molemmilla areenoilla, olimme eri mieltä. Molemmat keikat olivat loistavia. Voi olla, että ilma vaikuttaa omaan tunnelmaan ja sitä kautta arvioon muidenkin tunnelmasta. Joku kertoi, että keikalla soitettiin paljon uusia kappaleita. Joo, varmasti jos viimeisin levy, jota oikeasti olet kuunnellut, on Slippery When Wet. No siltä lätyltä roikkuu biisejä mukana vuodesta toiseen. Livin' On a Prayer saa aina ihon rullalle, varsinkin kuullulla hitaalla aloituksella. Nyt saimme hoilata Runawaynkin. Palattiin siis päiväjärjestykseen.

Ratinan stadionhan toimi hienosti konserttiareenana. Katsomot ovat lähellä toimintaa, toisin kuin Olympiastadionilla. Tunnelma tuntui tiiviimmältä. Tai ei se pelkästään tuntunut. Se oli. Suomalainenkin osaa käyttäytyä konserttiyleisönä mallikkaasti, kun vain oikea bändi osuu paikalle. Tovi sitten Bruce osoitti tuon ja nyt Bon Jovi, jälleen kerran.

Tuli hieman pyörittyä Tampereellakin pitkästä aikaa. Lähdimme porukassa jo aamulla liikenteeseen, söimme hyvin Gringos Logos -ravintolassa, jossa maksaminen tuotti suurtaa ongelmaa, kortinlukulaitteiden yskiessä. Henkilökunta osasi hoitaa tuon ongelman kärsivällisesti.

Muitakin palvelun kukkasia tuli taas poimittua.  Kun nautimme aurinkoisesta Mansesta, nestetasapainosta huolehtien Miamin terassilla, meinasi leuka tipahtaa lattialle, kun terassilla oleva jäätelökioski sulki luukkunsa klo 18, kuten se pyhäisin taitaa tehdä. Ei siis mitään väliä, että terassi on pystypaikkoja myöden tupaten täynnä auringossa kylpevää ja hikoilevaa konserttikansaa. Mietin vain, paljonko kioskiyrittäjä menetti rahaa tuon illan aikana. Ottaa päähän, kun rekisteröi aina tällaisia asioita.

Cumuluksen majatalo ei nyt niin hehkeä ollut, mutta mitäs varasimme niin myöhään yösijamme. Tosin eipä tuonne nukkumaan tultukaan, vaan nauttimaan musiikista ja erityisesti hyvästä seurasta. Tämä Koskikadun Cumulus näytti taas aamulla suomalaista palvelukulttuuria parhaimmillaan. Hotelli oli täynnä, joten jo tullessamme meille kerrottiin, että aamupalalla on ruuhkaa. Se oli siis ainakin respan tiedossa, kun meillekin se osattiin kertoa. Ruuhkaa oli, jonoiksi asti, mutta se ei estänyt ravintolan henkilökuntaa aloittamaan mielenosoituksellisesti aamiaisen poiskorjaamisen kahta minuuttia vaille kymmenen. Kaikki oli korjattu pois ja kahvikoneet pesty kymmenen minuuttia myöhemmin, jolloin tulivat imurit tökkimään asiakkaiden jalkoja. Ihan oikeasti, ruokotonta palvelua.
Anteeksi, Cumulus, että täytimme hotellinne ja häiritsimme työtänne.
Seuraavat tourin kaksi keikkapostia piti tulla samasta paikasta, bändin kotiovelta, New Jerseystä. Ikävä kyllä, toinen paikkakunnan keikoista on siirretty meidän paluupäivälle, joten New Yorkin retkellä ehtii näkemään Bon Jovin vain kertaalleen. Nyt olen miettinyt, olisiko Lontoon Hyde Park sopiva kiertuekohde. Täytyy vähän vielä tutkia keikkakalenteria. Onko ehdotuksia ja lähdetkö meidän mukaan? San Sirokin voisi toimia.
I'll be there till the stars don’t shine, till the heavens burst, and the words don't rhyme.
- Bon Jovi, Always

lauantai 25. toukokuuta 2013

Pakki sekaisin Hesestä

Piipahdin viime viikonloppuna taas Turussa. Hampurilaisten suurena ystävänä ja Hesburgerin tuotteiden vannoutuneena käyttäjänä hain yöpalan sunnuntain vaistaisena yönä linja-autoaseman Hesestä. Hesburgerin Kerroshampurilainen on ketjuburgereiden aatelia. Ainoastaan Burger Kingin Double Whopper menee listassani edelle, riippuen päivästä tai jopa grillistä. Turun parhaimman Kerroksen saa Kauppatorin Hesestä. Kaksi Kerroshampurilaista on joka tapauksessa hyvä yöpalankin mitta.

Tällä kertaa mukana tuli yllätys, jota ei lukenut listassa ja jota en tilanut. Nyt menee varmasti pitkä tovi, ennen kuin Hesburgerin Kerros menee seuraavaksi alas. Nämä kaksi nimittäin tulivat ylös. Ehkä tunti syömisen jälkeen heräsin järjettömään vatsakipuun, joka johti vatsalaukun totaalityhjentymiseen ja erittäin nopeasti nousevaan kuumeeseen. Olin koko seuraavan päivän yli 39 asteen kuumeessa, toimettomana ja tiedottomana sängyn pohjalla. Kuittasin siis erityisen väkevän ruokamyrkytyksen. Tuli ainakin nukuttua.

Koska minut piti kuskata sairaana kotiin Lohjalle, valveutunut äitini halusi mennä ilmoittamaan  linja-autoaseman Hesburgerille tapahtuneen. Vanhempieni luona kun yövyin, oksentelin ja sairastin. Äidithän ovat aina huolissaan, eikä meistä pojista koskaan tule aikuisia. Mahdollisesti vuoropäällikkö oli kirjannut kerrotut asiat johonkin terveystarkastajan lomakkeeseen, jota tuskin laittoivat roskista pidemmälle. Ottivat yhteystietonikin ylös, jotta voivat vielä soittaa minulle. Pahoillaan eivät olleet. Kunhan kirjasivat pakosta jotain ylös. Tällainen käsitys ilmoittajalle jäi. Lienee niin normaali prosessi.

Miten ravintolan kuuluu toimia tapauksissa, joissa on syytä epäillä ruokamyrkytystä? Vai onko mitään virallista toimintapakkoa ja jokainen voi tehdä, miten haluaa, toivoen ettei kukaan ilmoita terveystarkastajalle? Millaisia kokemuksia teillä on vastaavista tapauksista? Miten on hoidettu? Joku voisi oppia jotain tarinoista.

Miksi kirjoittelen tästä nyt? Hesburgerista olen kirjoitellut ennenkin, eri yhteyksissä. Nyt ottaa päähän, kun on viikon ollut syömättä hyvin. Pakki turpoaa ja kivistää aina kun syö jotain. Tulee Hesburger mieleen, mutta ei hyvässä. Jos tämä kirjoittaminen helpottaisi ja vihdoinkin päättäisi pikadieettini. Nesteruokintaan kyllästyy näköjään viikossa. Hampaat tarvitsevat tekemistä ja huomenna haluaisin syödä hyvin Tampereella.

Oikeasti, aloitin vuoden alussa Palveluratkaisujen kehittäjä -täydennyskoulutuksen Aalto-yliopistossa ja tämäkin palveluprosessi on hyvää pohdintamateriaalia sinne.

Eikä sieltä Hesburgerista kukaan koskaan ollut minuun yhteydessä. En tosin odottanutkaan ja nyt on ainakin turhaa olla enää yhteydessä. Sen otan jo todellisena aliarviointina asiakasta kohtaan. Burger King tulee ja minä olen silloin valmis.
Palveluun omistautuneella yrityksellä on tuoton suhteen vain yksi huoli. Sitä tulee kadehdittavan paljon. ~Henry Ford