iltapäivälehden toimittaja oli eri konsertissa, kun intoutui kehumaan Ozzyn keikkaa loistavaksi. 90 minuutin pakkopulla, josta 15 minuuttia vingutettiin kitarasooloa lavakalusteista, jollaisia meillä on ollut salin pikkujouluissakin. Ozzy hyppi lavalla vanhoissa farkuissa ja paidassa, yrittäen laulaa ja muistaa sanoja, joista ei saanut mitään selvää. Yleisön satunnaiset huudatukset ja vesiämpärien tyhjennykset yleisön niskaan olivat vain jäänne Prince Of Darkness -ajalta. Keikka oli ohi ennen kuin se edes alkoi. Aika oli ajanut Ozzyn ohi, ikävä kyllä. Odotusarvo edellisen, peruuntuneen keikan ja pitkän fanituksen jälkeen oli ehkä liian suuri. Nyt jäi rahastuksen maku, täydeltä laidalta ja hallilta...Onneksi pettymys laantui Mötley Crüen keikalla, joka oli todellista tykitystä alusta alkaen.
Vaikka maanantaina tulikin ajettua turhaan Mötiköiden keikalle, paikkasi jengi torstaina tilanteen loistavalla 90 minuutin hittisikermällä, joista kyllä olisi vielä riittänyt tavaraa vaikka 30 minuutin lisävetoon. Pommit, raketit, loistava äänentoisto Vincen selkeällä laululla (vaikka korkeat osat taisikin tulla taustalta) ja erittäin vahvat Tommyn rummut takasivat korville kyytiä, joka tuntuu vielä tänäänkin. Olen nyt nähnyt Mötleyn kolme kertaa come backin jälkeen, Floridassa, Turussa ja nyt Helsingissä ja täytyy sanoa, että Crüe rokkaa.Torstain keikan jälkeen, kotiin ajellessa mietiskelin, että Mötley Crüe on varmasti kaikkien
aikojen paras bändi ja vaikuttanut eniten minun olemiseeni. Siinä bändissä on alusta alkaen ollut jotain kiellettyä ja ehkä sen vuoksi houkuttelevaa ja musiikki on ollut loistavaa, aina. Maailmassa on todella vähän ihmisiä, joiden kanssa haluaisin mennä oluelle, mutta Tommy Lee on yksi heistä harvoista. En ole koskaan soittanut rumpuja, mutta olisin aina halunnut soittaa. Ehkä sen vuoksi rumpalit, varsinkin hyvät sellaiset, joihin Tommyn lasken, ovat kiinnostaneet ja heidän työtään tulee jokaisen bändin keikalla seurattua. Crüen miksaaja kun tuo rummut vielä tärykalvon viereen, niin meneehän siinä ihokin rullalle...Jos et ole tutustunut Crüen elämään, nyt on aika lukea kasarimetallin pyhä värityskirja, The Dirt, (olikohan se Törkytehdas tai joku muu kömpelö nimi suomeksi) joka on hauskaa luettavaa,
myös Hanoi Rocksin historiallisesta näkökulmasta luettuna. 
Myös Tommyland on leppoisan hauskaa luettavaa rokkitähden ja kuuluisien ja tuntemattomien naisten elämästä.Ozzy jäi siis jalkoihin pahasti. Crüen menen katsomaan varmasti joka kerta, jos Suomeen eksyvät, mutta Ozzyn taidan jättää seuraavaksi väliin, vaikka musiikki onkin loistavaa, levyltä. Katson sitä ennemmin kotona DVD:ltä, niin ei pety.
Lopuksi Hanoille: Crüe oli oikeassa Andylle lähettämissään terveisissä, että "shit happens and life goes on"... Live Wire ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti