No joo, oikeasti elopainonkin pudottaminen on helppoa. Painoa voi pudottaa syömällä vähemmän kuin kuluttaa ja niinhän se paino käytännössä putoaakin - aina, jos unohdetaan kaikki epäluonnolliset keinot. Tarvitaan enemmän kulutusta kuin otetaan sisään energiaa. Yksinkertaista. Laskennallisesti se ei ole tuon vaikeampi kaava.
Miksi sitten kaikki eivät onnistu? Miksi minäkään en aina onnistu, vaikka osaankin tuon lähes täydellisesti? No tietysti kyse on siitä tahdonvoimasta, kyvystä sanoa ei houkutuksille.
Painoin pyhien jälkeen 105 kiloa. Muistatteko, kun meni 100 kiloa rikki? Sen jälkeen paino on pysytellyt kolminumeroisena, mutta en muista sen koskaan olleen 105 kiloa.
En koe vieläkään olevani läski, vaikkakin jos minulta olisi kysytty muutama vuosi sitten, niin olisin ehdottomasti ollut omasta mielestäni läski, tässä nykyisessä formaatissani. Eivät nämä kilot elämää haittaa, joten siksi niitä kai ihmisille hiljalleen kertyy. Kun niitä ei oteta yht'äkkiä reppuselkään, vaan ne kerääntyvät salakavalasti ihon alle, niin kertymistä ei oikein huomaa.
En ehkä saa joka aamu sukkia jalkaan pystyasennossa, mutta sekin on helposti ratkaistavissa ja selitän sen johtuvan muista fyysisitä syistä. Tiedän, että ne muutkin syyt johtavat sylttytehtaalle. Kilot haittaavat Suomessa jo joka neljännen työntekoakin. Monikohan heistä huomaavat sen?
Kuten sanoin, painon pudottaminen on helppoa. En edes muista, koska olen viimeksi painanut alle sata kiloa, siis ollut neuvolapainossa. Tai muistan, kun luen sen blogista. Hyppäsin vaakaan kolmesti, jotta tulos oli varma. Se oli, 99,5 kiloa.
Taidan ottaa rinnalle jonkin oikeasti haastavan tavoitteen kevääksi. Minä 90 kiloisena olisin jo aika mikki hiiri, joten ehkä pidättelen itseni tuosa 95:ssä, kunhan sinne laskettelen. Onko ehdotuksia tavoitteeksi?
Ai miten onnistun taas tässä painon pudottamisessa? Siitä seuraavaksi. Varsin yksinkertaista.
Minä en ole läski, minulla on läskiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti