Ei se määränpää, vaan matka

Istun lentokoneessa, joka suuntaa runsaan kymmenen tuntia kohti Johannesburghia. Olen elämäni matkalla. Pisimmällä koskaan. Jouluksi kotiin. Siemailen punaviiniä. Napostelen pähkinöitä. Tuoli on lepolassena. Ikkunasta näkyy juuri Mount Blanc. Vaikuttavat maisemat. Elämä ei ole määränpää, vaan se matka. Matkan vuoksi tällä pallolla ollaan.

Olin ajatellut olla juuri tänään elämäni kunnossa. Niin olin suunnitellut elokuun alussa. Nyt saan olla tyytyväinen, että edes olen tällä matkalla. Se ei vielä muutama viikko sitten ollut lainkaan selvää. Se oli enemmän epävarmaa, kuin varmaa. Meinasi määränpää tulla eteen, ennen kuin matka edes alkoi.

Vaikka en fyysisesti olekaan elämäni kunnossa, taidan olla sitä henkisesti. Loppujen lopuksi se on aivan sama, miltä näyttää, jos tuntuu hyvältä. Opettavaisen syksyn johdosta saanen tästäkin matkasta paljon enemmän irti, kuin olisin saanut pelkästään fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa. Elämän mullistuksissa vatsalihasten näkyminen menettää nopeasti merkityksensä. Ne ovat silti olemassa ja ne saa yhä kipeäksi nauramallakin.

Elämässä on paljon tärkeitä asioita. Emme edes tiedä, kuinka paljon. Liian monia niistä pidämme itsestäänselvyyksinä. Oletamme niiden olevan automaatioita, jokaiselle kuuluvia, ilman ponnisteluja tai uhrauksia. Huomaamme niiden merkityksen vasta, kun menetämme ne. Ne pienet asiat ovatkin äkkiä elämää suurempia ja antaisimme kaiken maallisen ja hengellisen omaisuutemme saadaksemme ne takaisin. Kaikki eivät saa - eivät millään - vaikka antaisivat mitä tahansa. Minä sain.

Nyt olen siis matkalla, ilman päämäärää, vaikka tämäkin kone laskeutuu määränpäähänsä ja meillä on edessämme muitakin määränpäitä ja merkkipaaluja. Odotan innolla, mitä elämyksiä ja kokemuksia sekä tunteita tämäkin matka tuo tullessaan. Osaan varmasti nauttia joka hetkestä. Ja kaiken tämän saan jakaa hienon ihmisen kanssa, jota arvostan ja jonka kanssa toteutan tätä elämäni päämäärätöntä matkaa, ikuisuuden ja päivän vielä sen jälkeenkin. Tervetuloa taas mukaan jakamaan sitä kanssani. Nauttikaa. Minäkin nautin.

Aika lentää siivillä, mutta sinä olet pilottina. ~ KLM:n lautasliina

Ulkoilukärpäsen puraisema

Runsas kuukausi sitten kirjoittelin, kuinka pumppu reistaili ja elämä pysäyttää välillä. Samalla tiellä ollaan yhä. Kotiuduin sairaalasta 17.9. mutta jouduin sinne takaisin jo viikon päästä, kun sama ralli alkoi alusta. Sydänpussi keräsi taas nestettä ja pumppu laukkasi eteisvärinässä. Viikko taas tutkittiin, eikä kukaan tiedä, mistä tuo taas tuli ja ennen kaikkea, mihin se taas meni. Häipyi taas itsestään johonkin.

Kaikkiin tutkimuksiin pohjautuen, tiedän nyt olevani varsin terve, jos ei oteta tätä ihmeellisyyttä huomioon. Nyt olen ollut kotihoidossa taas kohta kuukauden ja vointi alkaa olemaan hyvä. Ensi viikolla tutkitaan taas lisää ja päätetään jatkosta. Olen päässyt tekemään jo pieniä kävelylenkkejä, joista voisi helposti tulla uusi harrastus. Olen kokenut hienoja hetkiä ja kauniita maisemia näillä kävelyillä. Paljon jää ihmisiltä näkemättä, kun ovat sisällä suurimman osan ajastaan.

Tämä koko tivoli alkoi jo elokuun alussa. Nyt ollaan kohta marraskuussa. Kolmeen kuukauteen on mahtunut paljon ajatuksia ja kokemuksia, jotka varmasti muuttavat omaa toimintaani, ainakin hetkeksi. Meillä ihmisillä kun on paha tapa palata vanhoihin kuvioihin, vaikka tietäisimme niiden olevan meille pahasta. Toivon todellakin, että tämä ulkoilukärpäsen purema aiheutti pysyvän vamman ja viitsin laittaa jalkaa toisen eteen jatkossakin. Oli oikeasti elämys, kun pääsi tekemään 20 minuutin kävelylenkin, vaikka satoi. Siitäkin osasi nauttia. Sitäkin mahdollisuutta osasi arvostaa. Voisi olla toisinkin.

Olen kehunut monelle, kuinka Lohjalla on poikkeuksellisen hienot ulkoilumaastot ja kuinka tavoitan ne kätevästi. Tarvittiin tällainen tapaus, että ne oikeasti tulevat minulle tutuiksi, eivätkä ole vain puheissa. Meillä on jopa Kuuvuoren portaitakin paremmat portaat täällä. Kuuvuorella portaita on 114. Meillä Lohjanharjulla niitä on ruhtinaalliset 147. Portaista tulevat minun ystäväni, kunhan saan kuntoa kohotettua niin paljon, että pystyn nauttimaan niistä.

Nyt mennään vielä pienin askelin eteenpäin. Ehkä jo ensi viikolla uskaltaa ottaa muutaman juoksuaskeleenkin. Aika näyttää. Nyt jo huomaa sen, että kaikki alle puolen tunnit kävelyt eivät edes ole lenkkejä, vaan ne matkat pitäisikin kävellä aina. Kävelyyn tottuu aika nopeasti. En osaa edes kuunnella musiikkia kävellessä, kun se tuntuisi vievän huomion luonnosta. Kuvia retkiltä voit seurata Instagramissa. Kunnon kohenemista voit seurata Movescountissa. 

Elämä on kuin vesi. Valuessaan se saa sormet rypistymään.

Elämä pysäyttää välillä

Jos olette ihmettelleet, mihin katosin projektini kanssa, niin kerron sen nyt. Projekti lähti vallan mainiosti liikkeelle. Olin kahdessa viikossa taas jo takaisin neuvolapainossa. Treenimotivaatio oli huipussaan. Säännöllisempi ruokalu, ilman lomahömpötyksiä, teki hyvän olon. Fiilis oli loistava. Piti kirjoittaa tännekin, kuinka olin takaisin alle sadan kilon painossa taas. En ehtinyt.

Elokuun puolessa välissä, viikon sisällä oli neljässä harjoitteessa poikkeava sykekäyrä. Syke nousi jopa 230:een, maksimisykkeeni ollessa 183. Sykkeen nopeus oli todettavissa palpoidenkin. Olotila ei muuttunut mitenkään ja harjoitetta pystyi jatkamaan kovaa loppuun asti. Syke pysyi tuossa värinässä pitkiäkin aikoja.

15.8. Hakeuduin kardiologille. Sydämestä ei löynyt vikaa tai selitystä. Aloitettiin bisoprolol 5mg, rytmihäiriöihin ja käytännössä koko aikuisikäni aavistuksen kohollaan olleeseen verenpaineeseen. Verenpaine lähti laskemaan, mutta pumpun rumpalin komppi oli ajoittain kateissa.

Seuraavan viikon tiistaina, 20.8. alkoi ahdistava tunne rinnassa joka äityi illalla, noin viiden kilometrin kävelyn jälkeen koviksi rintakivuiksi. Rintaa ahdisti ja kipu säteili rintalastan alueelta olkapäihin ja leukaperiin. Kipu paheni syvään hengittäessä ja makuulla ollessa sekä asentoa vaihtaessa. Jos olisin ollut kotimaassa, olisin varmuudella hakeutunut hoitoon. Aamulla varasin ajan kardiologille torstaiksi.

Kivut hellittivät jo seuraavana päivänä. Torstaina olin oireeton ja kuntoilin normaalisti, ilman mitään ongelmia. Perjantaina kuntoilu sujui myös. Lauantaina kuntoilu oli hieman haastavaa. Seuraava viikko meni hieman huonovointisena. Oli vähän kipeä olo koko ajan. Kipeäkin on ehkä väärä sana. Olo oli heikko. Olo kuitenkin parani loppuviikkoa kohden ja olinkin täysin oireeton ja treenikuntoinen taas seuraavan viikon alussa. 

2. ja 3.9. maanantaina ja tiistaina tein normaalit harjoitteet ongelmitta. Keskiviikkona olo huononi. Torstaina olin kardiologin vastaanotolla. Ei muutoksia aiempaan sydämen osalta. Nyt nousi ensimmäistä kertaa kuume, yli 38 asteen. Torstaina kotiin päästyäni romahdin sänkyyn enkä juurikaan muista mitään illasta. Perjantaina aamulla ei ollut lämpöä, mutta vointi oli väsynyt ja heikko. Kävin Helsingissä verikokeissa ja palattuani olin todella väsynyt ja heikko sekä kuumeessa. Illalla hakeuduin päivystykseen.

Minut otettiin sisään Lohjan sairaalan päivystyksestä epäilynä keuhkoembolia ja keuhkokuume. Vointi oli erityisen huono. Kaikki oireet viittasivat edellisiin. Hengitys oli todella pinnallista. Jokin puristi rintaa jatkuvasti. Maanantaina tehtiin sydämen ja keuhkojen varjoainekuvaus, jossa todettiin, ettei keuhkoemboliaa tai keuhkokuumetta ole. Sydän ja keuhkot olivat muutenkin kunnossa. Löydös oli kuitenkin se, että keuhkopussiin ja sydänpussiin oli kertynyt nestettä. Tämä vaikeutti olennaisesti hengitystä ja sydämen toimintaa. Neste puristi sydäntä. Mitään syytä nestekertymään ei kuitenkaan löytynyt.

Menin niin huonoon kuntoon, että minut kiidätettiin tiistaiaamuna Lohjan sairaalasta ambulanssilla Meilahden CCU yksikköön, parhaaseen mahdolliseen sydänhoitoon. Sieltä siirryin kardiologian osastolle illalla, tilanteen tasoituttua. Vielä ei ollut löytynyt mitään syytä nestekertymiin. Mies sai kaikista testeistä terveen paperit. Antibioottitippakin lopetettiin heti Meilahdessa, turhana, koska elimistössä ei ollut mitään lääkittävää.

Kaikki mahdollinen testattiin. Ja aina todettiin miehen olevan terve. Ainoa, mikä jatkoi koko ajan nousuaan, olivat tulehdusarvot. CRP huiteli jo yli kolmensadan keskiviikkona. Olo vaihteli huonon ja huonomman väliä. Torstaina sängystä heräsi yllättäen hyvävointinen mies. Kuume oli laskenut pois ja tulehdusarvot lähestyivät normaalia. Nestekertymät olivat niin kadonneet, että niistä ei saatu enää edes näytteitä. Sain jopa kävelyluvan.

Tämän siitä saa, kun kaikki täytyy aina tehdä eri tavalla kuin muut. En tiedä, pitäisikö kokeilla vaikka vetten päällä kävelyä. Jos se onnistuu, kävelen jatkossa sandaaleissa kesät talvet. Voisin myös perustaan Vedestä viiniksi Oy:n. En ota muita osakkaita. Joku Brutus eksyy kuitenkin joukkoon.

Ihan kuin vinkiksi, viereiseen punkkaan käveli torstai-iltana 92-vuotias veteraani, jolla ei ole mitään lääkittävää perussairautta. Ajokorttikin on voimassa, vaikka hän kotoa kävelikin sairaalaan tutkimuksiin. Uskomattoman terve ja energinen mies. En malttanut olla kysymättä pitkän iän ja terveyden salaisuutta. Sain vain yhden syyn: 

Aloitan jokaisen päivän noin tunnin mittaisella sauvalenkillä metsässä, vaihtelevassa maastossa, jonka päällee teen oman jumppaohjelmani, joka pitää nivelet vetreinä. 

Noinko helppoa se on? Veteraani painotti vielä sitä, että niin huonoa ilmaa ei ole ollut, että tuo lenkki olisi jäänyt tekemättä.

Maksan taas mielelläni veroja vähän aikaa. Sain aika ison osan maksamistani takaisin tällä reissulla. Nostan hattua tälle meidän järjestelmällemme, jossa jokaisella on mahdollisuus saada esimerkiksi sydämelleen parasta mahdollista hoitoa CCU:ssa, kun tarve ilmenee. Sain tukun kokemuksia ja ajateltavaa. Usein mietin, ambulanssissa hoitajana ollessani, miltä mahtaa tuntua maata paareilla, johdot ja putelit kiinni kropassa, kun pillit soivat. Kokemus oli vähän pettymys. Ei se ollut yhtään niin vaikuttava, kuin olin ajatellut, vaikka en tuolloin tiennyt, jäikö tuo viimeiseksi autoiluksi. 

En siis vieläkään tiedä, mikä minulla on tai oli. Nostavat täälläkin kädet pystyyn. Olen kummajainen. Toki moni on sen jo tiennytkin. Tiedän kuitenkin nyt tukun sairauksia, joita minulla ei kaikella varmuudella ole. Siinä on paljon helpottavaa tietoa. Tuli tehtyä täydellinen terveystarkastus. Nyt makoilen täällä sairaalassa alkuviikkoon ja seurataan, tapahtuuko vielä jotain muuta. Ehkä näytteeksi levitoin huomenna aamulla.

Alle 100 kiloiset punnitaan neuvolassa

No niin, nyt se sitten tapahtui. 100 kiloa meni rikki. Itse asiassa 103,7 kg näytti Tanitan mittaus tänään, torstaina, 1.8.2013. Kehon kokonaisrasvaprosentti on 26,4 %. Tuli kerättyä siis taas kohtalaiset kesäkilot. Miten sinulla kävi?

Olen kerran aiemmin, reilusti yli vuosikymmen sitten, rikkonut 100 kilon rajan. Se ei tuntunut silloinkaan mukavalta. Silloin otin itseäni niskasta kiinni ja punnersin painon 80 kiloon. Nyt otan taas itseäni niskasta kiinni.

Noin 18 kk sitten kehonkoostumusmittaus näytti 6,7 % kehon rasvaa, kun olin syksyn ja talven testannut X-Methodia. Keväällä 2012 olin elämäni kunnossa. Viiden kuukauden aikana tiputin rasvaprosentin 16,7 %:sta 6,7 %:iin. Rasvaa kadotin 9,8 kiloa. Nyt ajattelin toistaa tuon kuvion. Tein sitä varten X-Methodille tällaisen bannerinkin, muistuttamaan itseäni omasta typeryydestäni:

Olen mielessäni kiroillut, kuinka päästin tuon elämäni kunnon käsistä. Luovutin ja laiskistuin, vaikka hyvän kunnon ylläpitäminen olisi oikeasti ollut ihan lastenleikkiä. Elämäni ensimmäinen kunnon kuukauden loma teki kuitenkin viime kesänä tehtävänsä. En kuntoillut kertaakaan. Enkä koko talvena toipunut siitä. En oikein saanut treenistä kiinni, kuin vasta juuri ennen tämän vuoden kesää. Sitten tuli taas kesä ja loma. Nyt tuli heinäkuussa kuntoiltua ruhtinaalliset kolme kertaa. Nyt riittää velttoilu!

Teen nyt itselleni julkisen haasteen ja tavoitteen. Aikaa on neljä kuukautta, marraskuun loppuun. Tässä ajassa tiputan joko painon 90 kiloon tai rasvaprosentin 15 %:iin, kumpi nyt sattuu ensimmäisenä toteutumaan ja miten minkäkinlainen harjoittelu maistuu. Kirjoitan etenemisestä täällä vähintään joka toinen viikko, ehkä useamminkin. Kunto on tosiaan nyt kortilla.

Miten aion päästä tavoitteeseen?

• Treeniohjelma koostuu kahdesta X-Method -treenistä viikossa, valmentajan kanssa. Aloitan nyt X-Method kakkosjakson ja neljässä kuukaudessa ehdimme viemään vielä kolmosjaksonkin läpi. 
• Edellisen lisäksi teen vähintään yhden X-Method harjoitteen itsekseni tai vaihtoehtoisesti osallistun Tabata by X-Method -ryhmäliikuntatunnille.
• Poljen myös vähintään yhden sisäpyöräilytunnin viikossa.
• Liikkuvuttaa ja kehonhuoltoa haen vähintään yhdestä Fustra-tunnista viikossa sekä Yoga Flow:sta ainakin kerran viikossa.
• Varsin hienoa olisi, jos vielä jaksaisi viikonloppuisin tehdä pitkän kävelylenkin.
• Kaiken tulee kruunaamaan X-Method Food -ruokavalio, joka on suunniteltu polttamaan rasvaa ja kehittämään lihasmassaa sekä optimoimaan kehon hormonitoiminnan.

Paljon ohjelmaa, mutta kova on tavoitekin. Treenejä tulisi, huoltavat mukaanlukien, seitsemän viikossa, joten ei suinkaan ole mahdoton paketti. Edesottamustani voit seurata vaikka päivittäin täältä Movescountista.

Uskallatko lähteä mukaan?

You've got what it takes,
but it will take all you've got.

P.S. Tänään se heti alkoi. 55 minuutin treeni ja 1.057 kcal. Mountain High sisäpyöräily Aplicossa:

Because we can -tour, osa 3/3, New Jersey

Ensin Wien ja Tampere. Nyt New Jersey, 55.000 muun fanin säestyksellä. Mietin Iron Maidenin juttua kirjoittaessani, että se bändi on tullut nähtyä aika monta kertaa. Niin on myös Bon Jovi. Pitkälti toistakymmentä kertaa tuokin. Muistan aina olleeni tyytyväinen, mutta keikka New Jerseyssä oli mahdollisesti paras tähän mennessä.

Olen toki kuunnellut aiemminkin Bon Jovin fanien yhteislaulua rapakon takana, mutta MetLife Areenalla se kuulosti maagiselta. Oltiin bändin kotona ja se kuului. Onneksi areena ei ollut katettu, vaikka taivas hetkeksi aukesikin encoren aikana. Tuota katetta ei enää olisi. Sen verran lujaa kitapurjeiden tuuletus puhalsi pitkin areenaa ja sen laitojen yli.

Jon sanoi ekan biisin aikana, että hanurit irti penkeistä. Ne nousivat - ihan jokainen - ja pysyivät ylhäällä käytännössä koko lähes kolmituntisen rallin. Kotipihalla soitettiin muutama ylimääräinen encorebiisikin. Livin' on a prayer lauletaan aina täysillä, mutta yhtenä encorena kuultu Always oli mielestäni yksi hienoimmista konserttikokemuksista ikinä. Se vaan kuulosti hienolta. Who says you can't go home oli taas selvästi kotiyleisön mieleen, varsinkin kun taustalla pyörivät kotimaisemat.

Samboran poissaoloa voidaan spekuloida maan tappiin asti, mutta mitä pidemmälle sijaiset hoitavat tonttia, sitä hankalampaa paluu on. Oli syy poissaololle mikä tahansa. Poissaolo ei tuntunut vaikuttavan edes kotiyleisöön millään tavalla. No, toivottavasti saavat erimielisyytensä hoidettua.

MetLife Arena on vaikuttava rakennus. 82.500 katsojaa vetävä stadion toimii amerikkalaisen jalkapallon pyhättönä. Konserttitoimintaankin se sopi hienosti. On se vain ihmeellistä, miten nytkin tuo 55.000 ihmistä vain katosi johonkin konsertin päätyttyä. Ei mitään erityistä ruhkaa poistumisteillä. Taas tuli mieleen tunnin ikävä autossa istuminen Turkuhallin parkkipaikalla.

Alkujaan meidän piti nähdä New Jerseyssä kaksi konserttia. Oli molempiin jo liput, kunnes toinen konserteista siirtyi ikävästi lähtöpäivällemme New Yorkista. Ehkä oli ihan hyvä päättää putki tuohon keikkaan, koska sen tunnelman ylittäminen oli varmasti haastavaa, ellei jopa mahdotonta. Yleensä ensimmäinen konsertti sarjoista taitaa olla poikkeuksetta onnistunein.

Bon Jovin lavarakennelma on yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Konsertti on todellinen audiovisuaalinen juhla. Jopa elämys. Saimme todistaa sitä taas parhailta paikoilta, suoraan edestä. Vaikka lavan reunalta näkee artistit ja kentältä ehkä aistii tunnelmaa katsomoa paremmin, kokonaisuutena pidän päätykatsomon paikkoja aina parhaina. Tältä se näyttää sieltä:

We've got to hold on to what we've got

Cause it doesn't make a difference, If we make it or not

We've got each other and that's a lot 

For love - well give it a shot

~ Livin' On A Prayer

Iron Maiden - Maiden England, Helsinki 2013

Scream for me Helsinki! Once again.

En tiedä, monesko kerta oli, kun näin Iron Maidenin. Pitkälti toisella kymmenellä kuitenkin jo ollaan tuossa määrässä. Olikohan se vuosi 1984, kun kävin ensimmäistä kertaa istumassa Rautaneidon syleilyssä. Vaikka tuolla kokemuksella alkaa jo hiljalleen tietämään, mitä on odotettavissa, Maiden jaksaa viihdyttää aina uudelleen. Loistavia vetoja, poikkeuksetta. Viimeisimmistä kerroista on tullut tännekin kirjailtua ajatuksia, viimeksi vuonna 2011, jolloin Alice Cooper lämmitteli Maidenia. Sama kiertue tuli todistettua myös Floridassa. Sonispheren keikka oli yksi erikoisimmista, kun trombi sekoitti hieman pakkaa. 2008 oli yksi mahtavista rokkikesistä.

Pohdimme porukassa taas, että voiko vastaavia isältä pojalle -bändejä enää syntyä. En usko ja jotenkin luulen, että Iron Maidenin kaltaiset instituutiot eivät edes kuole. Niitä ei ole järkevä lopettaa. Kun nykyisten jäsenien ikä alkaa painaa, näissä bändeissä kannattaa tehdä sukupolvenvaihdos. Hevimetalli tuskin kuolee koskaan, joten miksei nytkin isänsä kanssa keikka kuuntelemassa olleet pojat voisi siirtää tätä konserttikulttuuria eteenpäin omille pojilleen? Miksei siis bändin jäsenten jälkikasvu tai muu nuorempi sukupolvi voisi ottaa tällaisen instituutionaalisen bändin soihdunkin kantaakseen? On hienoa nähdä, kuinka metallikulttuuri oikeasti siirtyy sukupolvelta toiselle. Ehkä sitä voi itsekin joskus fiilistellä lastensa kanssa metallikekkereillä.

Lauantain setti oli takuuvarmaa hittitykitystä, vaikka Seventh Son of the Seventh Son -levy olikin pääosassa. Tosin tuokin levy sisältää mittavan määrän hittiainesta. Vuonna 87 julkaistu levy ei kuulu oman maun parhammistooni, siis kokonaisuutena, vaikka erittäin hyvä levy onkin. Muistan kuitenkin pienen pettymyksen, kun levyn korkkasin tuolloin kotona, vaikka se listaykköseksi paukahtikin Suomessa. Mikä sitten on paras Iron Maidenin biisi? Vaikea valinta, vaikka The Trooper tulee joka kerta ensimmäisenä mieleen. Radio Rockin äänestyksen tulosta parhaasta Iron Maidenin biisistä en löytänyt tähän hätään. Joka tapauksessa paras livebiisi, joka on koskaan tehty, on Fear of the Dark. Siinä on jotain erityistä, joka toimii livenä täydellisesti. Niin nytkin. Kuuntele itse alla olevasta videosta, yhdeksän minuutin jälkeen. Studioversio ei pääse edes lähelle livevetojen tunnelmaa. Sitä ei aina jaksa edes kuunnella, kun kaipaa heti niitä liveversioita.

Jäin miettimään keikan jälkeen, että olisiko nyt ollut Maidenilla tahto ja potentiaali rikkoa tapoja ja tulla vielä toiseen encoreen? Jotenkin pitkälle venyi stadionin valojen syttyminen ja brigth side of lifen rallattelu. Olisimmeko saaneet Maidenin vielä takaisin lavalle? Kitaraakin nähtävästi käytiin heiluttelemassa kokeiluluontoisesti verhon välistä. Pitäisikö seuraavaksi kokeilla? Jos vaikka yllättäisivät hevimetallin pääkaupungin ja tarjoaisivat meille jotain erityistä, pitkä yhteiselon kunniaksi. Tämä oli kuitenkin jo 24. konsertti Suomessa.

Vieressä istunut ekakertalainenkin oli vakuuttunut bändin elinvoimasta. Vaikka Maiden yhtyeenä onkin kuulunut elämään, varsinkin teinivuosiin, veljen huoneesta kuunneltuna ja miksei myös omistakin soittimista, Maidenin metallioppera oli häneltä jäänyt kokematta. Muusikkojen karisma teki suuren vaikutuksen. Ikääntyminen ei näy missään. Tuo on kyllä totta. Bändihän tuntuu vain paranevan vuosi vuodelta. Kun 61 vuotiaana pystyy vielä taputtelemaan kannuja Nicko McBrainin tahtiin, niin voin hyvin aloittaa rumpuharrastuksen vielä nytkin.

Ainoastaan jäi hieman harmittamaan tuo D28 katsomonosa, josta ei näe Maidenin backdroppeja, jotka ovat merkittävä osa keikan näyttävyyttä. Toivottavasti seuraava kontakti on hallissa, jossa Maidenin esiintyminen pääsee todella oikeuksiinsa. Tai sitten pitää saada taas liput perinteiseen D29:iin. Äänetkin osuvat paremmin tuohon katsomoon.

Asiasta taas kattokruunuun, käytiin yöpalalla Kampin Pippurissa. Kerroin tovi sitten, kuinka Eerikin Pippurissa sain hyvää palvelua. Nyt näytti Kampin Pippuri pyyhkivän pöytiään muiden palvelulla. Uskomattoman palvelualtis henkilökunta. Seurasin iho näpyillä, kuinka asiakkaat saatettiin ulko-ovelle asti, take away -kantamukset ovelle kantaen. Aivan jokainen sisään tullut asiakas tervehdittiin mitä lämpimimmin - keskellä yötäkin! En ole koskaan todistanut vastaavaa. Asiakas on Kampin Pippurissa kuningas! Ja tiedättekö, henkilökunta puhuu täälläkin murtaen suomea. Miten ihmeessä me voisimme oppia vastaavan palvelukulttuurin? Ai ruoka? Rullakebab Aurajuustolla, se oli varsin maukas. Liha maistui oikeasti lihalle. Suosittelen.

Vuoden 88 Maiden England -kiertuetta mukaileva setti vei taas mukanaan. Onhan tämä yhtä yleisön juhlaa, jälleen kerran. 28 000 tuhatta katsojaa piti hauskaa:

Give me the sense to wonder
To wonder if I'm free 
Give me a sense of wonder 
To know I can believe 
Give me the strength to hold my head up 
Spit back in their face 

~ Can I play with madness by Iron Maiden

Rantajamit, Lohja

Vuosi sitten katkesi kolmikymmenvuotinen putki Ruisrockissa. Viisi vuotta ehdin taltioimaan Ruisrockia tänne blogiinkin. Olin ilmeisesti jo sen verran lohjalaistunut tai vieraskorea, että päätin osallistua Lohjan Rantajameihin. Naureskelin ääneen järven rannassa järjestettäville Rantajameille. En ollut koskaan kuullutkaan mistään Rantajameista. Festarit Lohjalla? Samaan aikaan kun tunnin ajomatkan päässä pidettävä Ruisrock? Älkää nyt viitsikö!

Päätin siis vuosi sitten vaihtaa festaria. Vaihto oli yllättävän kivuton. Rantajamit ovat varsin kompakti paketti. Festarialueelle mahtunee nelisentuhatta juhlijaa, koko alueen ollessa anniskelualuetta. Se toimii suomalaisen äänijänteen aukaisijana. Bändejä on kolme iltaa kohden ja jammailu kestää kolme iltaa, torstaista lauantaihin. Paikallisilla on nähtävästi laajemminkin tapana etkoilla ystäväpiirinsä terasseilla ja parvekkeilla. Mutkatonta hauskanpitoa. Henkistä lähiruokaa parhaimmillaan.

Tein saman päätöksen tänäkin vuonna. Olenko siis jo kokonaan kasvanut irti Turusta? Nyt päätökseen ei vaikuttanut pelkästään uutuudenviehätys, vaan yksi merkittävä tekijä oli festarien kattaus. Musiikki on aina ollut merkittävä osa omaa festarikulttuuria. Olen usein löytänyt itseni yksin humppaamassa jonkin bändin tahtiin, kun muu seurue nauttii alueen virkistyspalveluista. Katselin Ruisrockin bändilistaa useaan otteeseen, enkä saanut siitä lipun hinnan mukaista koppia. Tarjonta ei vain osunut nyt minun makuuni, vaikka kävijätavoite ylittyikin. Tai oikeammin ei tarvinnut lähteä järvenrantaa edemmäs kalaan, saadakseen hyvää festarifiilistä. Olenko kasvanut ulos Ruisrockista? Ehkä Rantajamien tyylinen, aikuisen väen juhla on oikeampi paikka minulle.

Rantajameilla todistin taas tänäkin vuonna yhteislaulun taikaa. Samaa, jota voi ajoittain todistaa myös isoilla festareilla, mutta usein vain niissä teltoissa, jos sellainen on alueella. Olen sen vuoksi tykännyt suuresti myös DBTL laiturifestivaalista. Tänä vuonna erittäin kiinnostavan tarjonnan omaava DBTL jää poikkeuksellisesti väliin, kun Bon Jovi esiintyy kotikulmillaan New Jerseyssä tuolloin. 

Teltassa tunnelma nousee helposti sen harjalle asti. Näin myös Rantajameilla. Torstaina esiintynyt Cheek meinasi lennättää koko teltan järveen. Tunnelma varmasti pullisti telttakankaan äärimmilleen. Paras Cheekin keikka, jonka olen koskaan nähnyt. Tosin se oli myös ensimmäinen. Cheek on selvästi lyönyt nyt läpi koko kansan räppärinä. Ihan sama, sopiiko se räppärin uskottavuudelle, mutta kassa kilisee. Cheekin jälkeen Yö laulatti vielä telttaväen yön sydämeen. Varsin nautinnollista.

Perjantain yllättäjä oli hassu setä, Jukka Poika. Ehkä nyt ymmärrän tuonkin artistin suosion. Erittäin viihdyttävä setti. En ollut tuotakaan koskaan aiemmin nähnyt. Pläskeillä oli teltassa varsin hauskaa. J. Karjalainen päätti perjantai-illan varsin takuuvarmaan musisointiin. Laulatti. Mennyt mies on näköjään palannut estraadille ryminällä, josko sieltä koskaan oikeasti pois olikaan.

Lauantain kattaus olikin kokonaisuutena houkutteleva; Haloo Helsinki, Apulanta ja Popeda. Sen verran turkulaisuutta on vielä veressä, että piti lauantaina kurvata Turkuun katsomaan sitä Ruisrockia, ennen Rantajamien alkua. Tällä kertaa se tuli todistettua lintuperspektiivistä, helikopterista käsin. Sen verran pitkäksi venähti Turussa, että ainoastaan Popeda tuli kuitattua jamien lauantain tarjonnasta. Sekin riitti, vaikka muiden artistien missaaminen vähän kaiveli mieltä. Tunnelma teltassa oli jälleen mitä loistavin. Popedan hittisikermä sai taas telttaväen kitapurjeet tuulettumaan kunnolla. Pitkältä ja kuumalta tuntuu tämäkin kesä.

Kyllä, joku voin sanoa, että Rantajamien kattaus on juuri maalaisille sopivaa junttien poskihölkkää, mutta kun se vain toimii. Loppuunmyyty lappu portilla kertoo totuuden artistikattauksesta. Jos naurattaa, tule kokemaan itse tuo teltan henki. Mielenkiinnolla odotan, mitä tulee valittua ensi vuonna. Rantajamien kattaus istunee varmasti makuuni, joten Ruisrock bändilistallaan saa tehdä töitä, että löydän ensi vuonna tien Kansanpuistoon edes päiväksi. Sunnuntaille voisivat pamauttaa jonkin kovan nimen, koska jamit ovat silloin jo ohi.

Jos jotain luvataan se pitää ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään. Se ei oo koskaan, et mä koitan, mä koitan, vaan jos sä tarviit jotain, niin mä hoidan, mä hoidan. Sun täytyy pikemminkin vaan pyytää, ku kysyy. Anna mun olla syypää sun hymyyn. 

~ Cheek