Sano asiat suoraan

Kirjoitin eilen sosiaalisen median kanavillani erityisen paljon rektioita saaneen ajatuksen:

Mikä siinä on, että naiset eivät ymmärrä, että miehille pitää asiat sanoa suoraan, jos haluaa jotain.

Jos vastaus on ei, niin mitä sitten, kun vastaus voi olla kyllä ja saa haluamansa.

Vihjailemalla vastaus on lähestulkoon aina ei, eikä mies edes tajua vastanneensa ei, kun ei ole kuullut tai nähnyt kysymystä tai pyyntöä lainkaan.

Miksi me - kyllä, miehetkin - kiertelemme kysymystemme kanssa? Miksi me haluaisimme että olisi kiva, että esimerkiksi kumppanit ymmärtäisivät vihjailuistamme asioita, joita emme uskalla kysyä? Siis esimerkiksi näin:

1. Voisitko hieron minun hartioita?

2. Hitto kun on ollut rankka viikko, koneellakin joutunut näpyttelemään tosi paljon. Hartiatkin on varmaan ihan jumissa. Päätäkin särkee.

Miten hitossa kohdasta 2 voi olettaa olevan kyse kohdasta 1?

Teemme tuota, koska pelkäämme kieltävää vastausta. Ei meistä ole kivaa tulla torjutuksi. Ei meistä ole kivaa, kun pyynnöillemme ja toiveillemme sanotaan ei. Siksi toivomme, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtäisivät vihjeet. Ja kyllä, tuostakin esimerkistä voi ymmärtää vihjeen - myös sen, mitä pois menevä päänsärky voisi mahdollistaa - mutta kyllä tuo on helposti tulkittavissa vain jutusteluksi, johon riittää myös vain kuuntelu.

Mutta miksi kirjoitan tästä nyt täällä? No kun tämähän on yhtälailla johtamiskysymys. Sanotko sinä aina alaisillesi selkeästi, mitä haluat heidän tekevän? Ovatko ohjeesi selkeät? Käykö niistä selväksi, mitä odotat työntekijältä, minkä odotat työn suorittamisen lopputuloksen olevan? Onko teillä kirjalliset työnkuvat, joista nuo asiat selviävät?

Puhun koulutuksissa paljon, kuinka johtaminen ja yrittäjyyskumppanuus on verrattavissa parisuhteseen. Ette usko, kuinka toivonkaan kehittyväni siinä, että osaisin kotioloissa sanoittaa ja pyytää asioita yhtään niin selkeästi, kuin osaan työelämässä, jossa siinäkin on parannettavaa, Samat lainalaisuudet pätevät, käytännössä kaikissa ihmissuhteissa. Kerro, mitä haluat ja kerro, mikä tuntuu hyvältä ja mikä huonolta. Kerro se niin kuin se on ja minkä haluat muuttuvan. On ihan turha mutista, että kumppani tai alainen ei keksi sitä vihjeistäsi.

Niin yksinkertaista, mutta se ei tee siitä helppoa. Ainakin kannattaa olla varovainen, jos lähettää miehen kauppaan näillä ohjeilla, erityisesti joulun aikaan, koska lopputulos voi olla jokin muu kuin toivottu:

Tuo kaupasta kaksi maitoa. Jos kaupassa on munia, tuo kuusi. 

Ole selkeä siis myös ohjeistuksissa, koskivat ne ketä tahansa. Selkeys vähentää yllätyksiä. Pelosta tuli kirjoitettua jo 2009, The 50th Law -kirjoituksessa. Pitänee lukaista tuokin kirja uudelleen.

Vaara voi olla todellinen, mutta pelko on aina valinta

Seiso väitteesi takana

Törmäsin Instagramissa varsin absurdiin väitteeseen, kun Anni Sirviö oli postannut meemin, jossa kertoi, että ihminen ei tarvitse hiilihydraatteja. Meemin saatteeksi oli vielä vahvistettu teksti:

Yleinen harhakäsitys on, että ihminen tarvii välttämättä hiilihydraatteja tai suorituskyky kärsii. 

Selvennetäänpäs tämä vanha ja väärä uskomus kertaheitolla:

On olemassa välttämättömiä rasvahappoja ja välttämättömiä aminohappoja, mutta sellaista asiaa ei ole olemassakaan kun välttämätön hiilihydraatti. Piste.

Ajoittain tulee kommentoitua postauksia, joissa ei vaan yksinkertaisesti ole mitään tolkkua. Silloin kun ammattilaisena esiintyvä kirjoittaa jotain tuollaista, erityisesti yrittäessään myydä jotain, näihin tulee puuttua. 

Ihminen tarvitsee elintoimintoihinsa niin kipeästi glukoosia - hiilihydraattia - että se tekee sitä itse, jos sitä ei ole helposti saatavissa ravinnosta. Glukoosi on esimerkiksi ainoa aivojen energialähde. [Edit: Aivot voivat ainakin osittain hyödyntää myös ketoaineita energialähteenä, mutta esimerkiksi punasolut ja lisämunuaisydin tarvitsevat aina glukoosia.] Jos tarkoitus postauksella oli tuoda esiin, että hiilihydraatit eivät ole välttämätön ravintoaine, väitteen ja postauksen tulisi myös kertoa niin. Toki jotain sellaista pitää ihmisen suusta sisään laittaa, josta elimistö voi glykoneogeneesiksen kautta muodostaa glukoosia. Käytännössä lähes kaikessa ravinnoksi luokiteltavassa syötävässä on hiilihydraatteja, mutta meidän kannattaa toki katsoa, mistä ja missä muodossa niitä kurkusta alas laitamme.

En väännä yhdenkään kanssa mistään ruokavaliosta tai syömistavasta. Jokainen tehköön, miten haluaa, mutta elimistön ketoosi on merkki siitä, että elimistö ei voi hyvin, siten kuten elimistön tulisi toimia. Sen haistaa ketoosissa olevan henkilön läheisetkin. Tai en ainakaan usko, että kukaan pitää hengityksen haisemista kaatopaikalle normaalina tilana.

Se, mikä sai minut nyt kirjoittamaan, koskee asiaa, jota yritän opettaa valmistuville valmentajille. Miettikää, mitä suustanne tai näppäimistöltä päästätte ja kun päästätte, seisokaa väitteenne takana loppuun asti tai vaihtoehtoisesti nostatte käden pystyy virheen merkiksi. Ette toimi niin, kuin nyt tässä tapauksessa kirjoittaja toimi.

Anni reagoi varsin erikoisella tavalla kritiikkiini tuota väitettä vastaan. Perustelin kantani varsin
asiallisella tavalla, johon hän vastasi mahdollisesti copy/pastaamalla nippelitietoa aiheesta, väistäen kuitenkin loppuunsa koko asian. Sen jälkeen hän poisti kritiikkini sekä kaikkien muidenkin, väitteen virheellisyyteen liittyvät kommentit. Ammattilainen ei toimi niin, vaan hän on valmis puolustamaan näkökantaansa. Mikäli siihen ei pysty tai kykene, todistaa mahdollisesti vain tietämättömyytensä aiheesta. Kritiikin poistamisen tulee aina saada hälytyskellot soimaan. Kaikki ei ole silloin sitä, miltä näyttää.

Kommenttien poistamisen lisäksi napsahti nykymaailmaan istuva blokki omalle Instagram-tililleni. Kun ihmiset toimivat näin, kuplautuen omaan maailmaansa, kriittinen ajattelu kärsii. Olen aina ollut sitä mieltä, että mihinkään hurahtaminen ei ole terveellistä. On varmasti totta, että ketogeenisillä dieeteillä saa nopeita tuloksia, mutta kuten kaikki dieetit, ne ovat usein jollakin tavalla terveydelle haitallisia - ja vain dieettejä. Voi olla, että joku saa jopa eufoorisen, kaikkeen pystyvän fiiliksen, leikkaamalla kaikki mahdolliset hiilihydraatit pois ruokavaliostaan, mutta niin sen fiiliksen saa myös monista huumeista eikä sekään ole terveellistä - ainakaan pitkällä juoksulla.

Olkaa hereillä ja varovaisia, kun hurahdatte asioihin. Se ei ole välttämättä hyvä juttu.

Talk the talk and walk the walk

Pari sanaa joulusta

Ei ole aikoihin tullut kirjoitettua tänne mitään henkilökohtaista. Tosin aika hiljaista ollut muutenkin. Jotenkin näin vuoden vaihteessa voisi taas tehdä päätöksen aktivoitua täälläkin. Siihen löytyisi monta syytä. Puhutaan nyt kuitenkin joulusta.

Kirjoitan tätä juuri nyt, jouluaattona, kellon ollessa 17.20. Istun leppoisassa nojatuolissa, takkatulen ääressä, pimeää järvimaisemaa välillä katsellen, saunan lämmetessä ja odottaessaan minua sinne - yksin. Vaikka olenkin yksin jouluaattona, se ei tarkoita että tunnen olevani yksinäinen. Selailin juuri sosiaalisen median kanavia, jotka täyttyvät ihmisten, läheisten, tuttujen, puolituttujen ja tuntemattomien jouluperinteistä. Paljon on niidenkin taustalla sellaista, joka ei kuvissa ja teksteissä näy. Osa kuvissa olevista ovat paljon yksinäisempiä kuin minä, vaikka ympärillä onkin ihmisiä - läheisiäkin.

Kiiltokuvaa. Eikä jouluna saa muuta edes olla. Siltä tuntuu ja näyttää. Ehkä hyvä niin. Onhan joulurauha. En ole koskaan ollut sellainen jouluihminen, joka koristelee ovenkahvatkin, kulkee jo maaliskuusta asti jouluinen villapaita päällä ja vaihtaa juhannuskoivut joulukuuseen. Osallistun siihen kyllä, jos sellaista lähipiirissä harrastetaan, mutta minulle joulu on rauhoittumista, pysähtymistä, lähellä oloa, rauhaa - rauhaa riidoista ja erimielisyyksistä, aikaa jolloin on joulurauha, ihan jokaisella. Kehoitetaanhan meitä kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään. Tehkäämme siis niin.

Olen tehnyt aina paljon töitä, joten joulu on ollut yksi iso mahdollisuus pysähtyä, vain olla, mielellään valmiiden ruokapöytien ääressä, kotona, vanhempien luona. Meidän joulu on aikuisiällä ollut aina varsin maltillinen, monessa mielessä ja erityisesti rauhoittumisen aikaa. Syödään ja maataan sohvalla, elokuvia katsellen. Sellaista se on ollut. Ei hössötystä. Ei ylenpalttista lahjojen jakoa. Ei pönöttäviä perinteitä. Verkkarit päällä sohvalla selällään. Sellaista. Sellaiseen minä olen tottunut ja siihen tilaan pääsee itsekseenkin. Saapahan tehdä ja olla juuri niin kuin itse haluaa - tällainen itsekkääksi kehuttu.

Kulunut vuosi on ollut ihan helvettiä. Siihen on mahtunut paljon murhetta, huolta, kyyneleitä, sydänsuruja, menetyksiä, tappioita, puutetta, varmasti vihaakin, sellaista minkä alle olisi ollut helppo rusentua, vain luovuttaa, antaa olla. Se ei kuitenkaan kuulu omaan työkalupakkiin, pahoissakaan tilanteissa ja usko pois, sellaisia on ollut. Vaikka vuosi onkin täyttynyt edellä mainituista asioista - ollen tuossa mielessä ehkä karmein vuoteni ikinä - siihen on mahtunut tolkuton määrä myös hyviä juttuja. Onnistumisia, pelastumisia, pelastuksia, auttamista, hyvän tekemistä, rakkautta, iloa, naurua, yltäkylläisyyttäkin. Paljon asioita, joista voi olla tyytyväinen, kuten esimerkiksi tämä hetki, tässä ympäristössä, vaikka siitä pitääkin nauttia yksin. Vaikka sen mielellään jakaisi läheisten ihmisten kanssa. 

Kaikesta karmeudesta ja kurjuudesta huolimatta vuosi on ollut loppuunsa mahtava kokemus - koettelemus - joka on opettanut minusta ja minulle paljon. Tiedän selviytyväni varmasti mistä tahansa. Olen käynyt aiemmin läpi isoja terveydellisiä ongelmia, joita seurataan yhä. Avioeron. Tunteen, joka tulee, kun ei voi olla niin paljon läsnä lapsensa elämässä kuin haluaisi. Ihmissuhteiden haasteita. Nyt tämän vuoden pohjalta olen vielä yhtä konkurssiakin rikkaampi. Olen oppinut siitäkin, itse prosessista, mutta myös minusta ja myös läheisten suhtautumisesta. On aika selvää, ketkä ovat niitä elämän tärkeitä ihmisiä ja asioita. Ketkä ovat valmiita auttamaan pahoissa paikoissa ja ketkä kusevat muroihin. On myös tullut yllätyksiä, erityisesti jälkimäisessä. Kaikki eivät ole sitä miltä näyttävät ja mitä esittävät - joulun kiiltokuvissakaan.

Tämän kirjoituksen voi varmasti lukea negatiivisena, mutta se ei ole sitä. Sen ei ainakaan ole tarkoitus olla. Sen tarkoitus on kertoa, että kaikesta selviää. Olisin toivonut, että olisin pystynyt kertomaan sen parhaalle ystävälleni, ennen kuin se oli myöhäistä. Toivon, että pystyn opettamaan sen tyttärelleni. Toivon, että lähellä olevat ihmiset ovat kauttani oppineet, että kaikesta selviää, niistä karmeimmista peloistaankin. Toivon, että olen pystynyt kertomaan tuon konsultaatioissa, luennoilla, koulutuksissa, missä tahansa, jossa olen jakanut osaamistani. 

Olen tehnyt paljon ikäviä asioita, ollut typerä, ärsyttävä, laiminlyövä, ilkeäkin, mutta uskon olleeni myös hyvä, antava, mukava, kiva ja opettavainen. Vaaka uskoakseni kallistuu jälkimmäisiin. Helppoa minusta ei koskaan saa, ei ihmissuhteissa eikä muillakaan elämän osa-alueilla. It's my life, kuten lauletaan. Biisi, joka olin minä, ensikuuntelulta. 

This ain't a song for the broken-hearted / No silent prayer for the faith-departed / I ain't gonna be just a face in the crowd / You're gonna hear my voice / When I shout it out loud

Viikonloppuna, kuten lähes aina, lopetin koulutuksen taas ajatukseen: 

Tavoite ei ole tehdä asioita niiden kanssa, jotka haluavat, mitä sinulla on, vaan niiden kanssa, jotka uskovat siihen, mihin sinä uskot!

Niin se on. Ympäröi itsesi niillä ihmisillä, jotka menevät samaan suuntaan. Jos joku vetää sinua jatkuvasti pois siitä, mihin sinä uskot, irrota siitä. Tämän kirjoittamiseen näytti menneen 55 minuuttia. Monessa osoitteessa on joulupukki juuri nyt, jossakin se on jo käynyt ja johonkin se on menossa. Joka tapauksessa Joulupukki on olemassa. Se asuu meidän jokaisen sydämessä. Tämän kirjoituksen aikana päätin, että tämä on viimeinen joulu, jonka vietän yksin, oli tilanne mikä tahansa. Kiiltokuvaa se ei kuitenkaan tule koskaan olemaan. Nauttikaa hetkistä, iloista, läheisistä, positiivisista asioista. Niitä on aina enemmän kuin negatiivisia - aina!

Edit klo 19:15: Hetken sohvalla maatessani päätin, että ensi jouluna toteutan jo pari vuotta pohtimani ajatuksen, että olen ensi jouluna joulupukkina - ihan ilmaiseksi, niille joilla ei sellaiseen ole muuten mahdollisuutta. Pitää vaan hankkia kunnon joulupukin vetimet...

Edit 25.12. klo 20:29: Kavereissa on voimaa. Tänään aamulla sain tarjouksen, jossa kaverini lupasi tulla kuskiksi ensi jouluna. Muorin paikalle hän ei kuitenkaan taivu. Hetkeä myöhemmin toinen kaveri ilmoitti hommaavansa viimeisen päälle pukin kamat minulle. Nyt kun joku vielä lupautuu maskeeramaan minulle kunnon pukinmaskin vuoden päästä, niin päästään antamaan lapsille elämyksiä ja kokemuksia, joita muistella pitkään. Saas nähdä, mitä tuosta vielä kehittyy...

Rauhallista joulua, juuri Sinulle.

Kenet sinä tunnet?

On sanottu, että pitää tuntea oikeat ihmiset. Keitä ovat nuo oikeat ihmiset? Facebook ilmoitti minulle, että olen saavuttanut 500 Facebook-kaverin rajan. Aloin miettiä, että täytyy käydä tuo lista läpi täikammalla. Teistäkin osa harrastaa tuota, joku jopa säännöllisin väliajoin. Ehkä hyvä niin.

Kirjoitamme kirjassa KUNnON 15 MINUUTTIA, kuinka ihmisellä on erään Brittiläisen tutkimuksen mukaan normaalisti noin 40 tuttavaa. Näistä kaksi on parhaita ystäviä, neljä parhaita kavereita ja viisi työkaveria. Kirjoittelin tätä samaa aihetta sivuten vuonna 2011, Kaverit kertovat -kirjoituksessa, jossa käsittelin läheisten vaikutusta meihin ihmisenä ja meidän maineeseen. Kirjoitus on näköjään julkaistu juhannuksena, joten lopussa on sopivasti näin juhannuksen alusaikaan sopiva juhannustaika.

Sattumalla kuuntelen juuri silmät avaavaa, tai pitäisikö sanoa korvat avaavaa kirjaa, The Power of Who, jonka perusajatus on, että ei välttämättä kannata tavoitella uusia ystäviä, kavereita, tuttuja ja kontakteja, vaikka varsin moni on valmis vannomaan verkostoitumisen nimeen. Pitäisi muka olla tolkuton määrä kontakteja. Ilman niitä ei ole tunnettu eikä voi edetä urallaan - menestyä. Tätä mantraa jauhetaan varsinkin LinkedIn:ssä. 

Miettikää kontaktejanne siellä. Tai minun 500 kontaktia Facebookissa. Tai omianne, missä tahansa kanavassa. Kuinka monella niistä on oikeasti merkitystä menestymiseesi? Kuinka moni niistä kontakteista on oikeasti täysin turhia ja merkityksettömiä. The Power of Who:n ajatuksen pystyn allekirjoittamaan, vaikka en sitä ollutkaan ajatellut. Tunnen jo kaikki ne ihmiset, joilla on suurin merkitys menestymiseeni ja erityisesti onnellisuuteeni.

Miettikää Avicii ja kaikki muut maailmantähdet, joilla luulisi olleen kaikki. Elvisikin, kuuluisa, komea, lahjakas ja vaikka mitä, mutta jotain isoa puuttui näiltäkin. Uskon, että se puute on juurikin ne tärkeimmät ihmiset. Kontakteja on, mutta tärkeät ihmiset ovat kadonneet ja unohtuneet, kaiken vauhdin keskellä. On vain tullut mietittyä, kenestä on juuri nyt lyhytaikaista hyötyä, seuraavaan steppiin. Tuttavuuksia, hyötyjiä, hyödynnettäviä, kaveriksin esittäytyviä, niitä tulee ja menee, jättäen tärkeät ihmiset varjoonsa.

Kirjoitin viimeksi, kuinka aloitin kilautella kavereille. On ollut ihan huippua ja vie oikeasti vain vartin kerrallaan! Kun olen selaillut puhelimen yhteystietoa, randomisti valiten osoitekirjan kirjaimen, on helppo huomata, kuinka vähän luurissa oikeasti on Erittäin Tärkeitä Kontakteja. Niitä, jotka tiedät auttavan sinua missä tahansa asiassa tai ongelmassa. Joilta voit pyytää ja saada pyytämättäkin apua. Ja kuinka paljon on niitä, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä elämääsi.

Väitetään, että 70 % avoimista työpaikoista eivät ikinä tule avoimille markkinoille. On totta, että on tärkeää tuntea oikeat ihmiset, kun työpaikkoja jaetaan, mutta kuka on oikeasti se tärkeä ihminen, esimerkiksi työnhaussa? Varmasti sellainen, joka oikeasti tuntee sinut ja voi suositella sinua mihin tahansa, puhtaasti sydämellä, tietäen, että oikeasti osaat ja olet henkilö paikallaan. Kuinka moni kontakteistasi - vaikka LinkedIn:ssä - pystyy tuohon? 

Kenet sinä tunnet, on hyvä kysymys, mutta oikea kysymys on, kuka tuntee sinut. Valitse tarkasti, kuka sinua suosittelee.

Aika on rajallista

käytä se oikeiden ihmisten kanssa

Kunnon Oy perustettu

No niin, kuten olen kertonut, olen tässä pitkään miettinyt, mitä sellaista haluaisin tehdä, jota tekisin ilmaiseksikin. Pohdin aihetta tovi sitten täälläkin. Päädyin perustamaan uuden yrityksen, Kunnon Oy:n, joka tarjoaa koulutus-, konsultointi- ja luennointipalveluja pääsääntöisesti liikunta- ja hyvinvointialalla oleville yrityksille. Sitä minä haluan tehdä, jakaa sitä oppia, mitä on tullut kerättyä kuntokeskusalalta ja urheiluvälineiden sekä kuntoilutuotteiden tuotteistamisesta ja myymisestä, 30 vuoden aikana.

Tämä lapsi syntyi 4.9.2017. Olen nyt puuhastellut tätä uutta yritystoimintaa tämän kuukauden ja ainakin olen saanut tehdä töitä. Konsultointia, kouluttamista ja luennointia, sille on selkeä tarve, ainakin kuntokeskusalalla. Yritysten prosessien laittaminen itsekseen kuntoon ei ole yrittäjille ihan helppoa, jos siihen ei ole oikein orientoitunut eikä motivoitunut. Silloin sen voi ulkoistaa ja pyytää apua. Silloin voi pyytää minut paikalle, korjaamaan tilanne.

Tiesittekö, että erään australialaisen tutkimuksen mukaan 80 % perustettavista kuntokeskuksista kaatuu ensimmäisen viiden vuoden aikana. Ja niistä 20 %:sta, jotka ovat selvinneet, taas 80 % kaatuu seuraavan viiden vuoden aikana. Menestyneillä kuntokeskuksilla on yksi yhteinen nimittäjä: Niillä on ollut jokin taho tai henkilö, mistä on ollut apua ja yrittäjät ovat uskaltaneet pyytää apua. Kannattaa aina kysyä itseään viisammilta - ja usein myös tyhmemmiltä.

Kaikessa siinä, mitä olen jo nyt ehtinyt tekemään ja saamaan aikaiseksikin, tiedän, että tekisin sitä ilmaiseksikin. Olen itse asiassa aina tehnyt - jakanut omaa osaamistani. Ihmisen kun pitää jostakin saada elinkeinonsakin, niin hyvä, että tästä työstä ja avusta saa vielä laskuttaakin. 

On hieno tunne, kun saa opettaa ja opastaa selkäytimestä, kun ei tarvitse keksiä mitään, vaan kaiken voi ammentaa omasta historiastaan. Oikeastaan sitä alkaa nyt vasta ymmärtämään, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt tekemään ja saamaan aikaan. Kuntokeskuksen rakentamista, omistamista ja johtamista, day span johtamista, X-Method -valmennustuotteen kehittämistä ja myyntiä, Flowride-sisäpyöräilytuotteen kehittämistä, kaikki sen jälkeen kun oli kymmenen vuotta opetellut, miten jääkiekkovarusteita tuodaan maahan ja miten niitä myydään ja millaisia vaatimuksia ammattilaisjoukkueilla ja niiden tähdillä on. Niin ja urheilulääkäriasemakin tuli nähtyä läheltä, mitä se oli syönyt sisäänsä. Ja hei, Rebel Spirit -merkkisiä vaatteitakin tuotiin maahan pari vuotta ja verkkokaupan perustamisen ja pyörittämisen ihmeelliseen maailmaan tuli tutustuttua Kasiseiskassa. Aika paljon mahdollisuuksia oppia kaikkea ja sitä oppia saa nyt jakaa.

Suomalainen ei saisi koskaan kehua itseään, mutta tiedättekö sen tunteen, kun kokee olevansa jossakin hyvä? Minä tiedän. Se tuntuu hyvältä. Koska tulen teidän yritykseenne, laittamaan asiat ruotuun ja/tai henkilökunnan liekkeihin?

Tule nyt ainakin tykkäämään ja seuraamaan tätä tarinaa Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja LinkedInissä, jos ei muuta tule juuri nyt mieleen.

Opportunistit etsivät tilaisuuksia.

Todelliset yrittäjät luovat tilaisuuksia.

Miten henkilökunnan saa hymyilemään

Oletko sinä palveluyrittäjä? Ovatko sinun työntekijäsi tekemisissä asiakkaiden kanssa, kasvotusten tai puhelimitse? Onko näillä asiakaspalvelutoimilla merkitystä menestymiseesi? Haluaisitko, että työntekijäsi hymyilisivät asiakkaille?

Human to human on nyt kovaa valuuttaa, varsinkin niillä aloilla, joissa asiakkaat joutuvat konkreettisesti tekemisiin yrityksen työntekijöiden kanssa. Hyvä termi, human to human. Inhimillisyys on kaiken palvelun peruspilareita. Palvelu tapahtuu ihmiseltä ihmiselle. Miksi se on keksitty vasta nyt? Tai siis nostettu tapetille?

No, syy on selvä; sosiaalinen media. Mainokset ja markkinointi eivät enää toimi. Yritys ei saa ääntään kuuluville enää mainoksilla. Yritysten itsekehuilla ei ole enää mitään positiivista merkitystä. Mainoksia ei enää uskota, mutta ystävien, kaverien, naapureiden ja tuntemattomien kylänmiestenkin arvioita uskotaan. Ihmiseltä ihmiselle on ainoa toimiva markkinointiväline nykyään. Markkinointi toimii siis taas samalla tavalla, kuin se toimi ennen kuin yhtään mainosta tai markkinointikampanjaa oli keksittykään, ihmiseltä ihmiselle. Ei tässä siis ruutia ole keksitty uudelleen.

Hymy valoittaa. Iloinen ja hymyilevä ihminen saa paljon anteeksi asiakaspalvelutilanteissa. Hymy saa aikaan hyvää mieltä, asiakkaissa ja myös työkavereissa. Hymy on kovaa markkinointivaluuttaa nykyään. Kovempaa kuin yksikään mainos. Hymy on human to human. 

Wikipedia kertoo hymystä seuraavaa:

Hymy on hyvin monimerkityksinen kasvojen ilme, joka mielihyvän lisäksi voi ilmaista lukuisia muitakin tunnetiloja. Ihminen hymyilee esimerkiksi ollessaan tyytyväinen.

Miten henkilökunnan sitten saa hymyilemään?

Itse asiassa siihen on varsin helppo ratkaisu; palkkaa vain hymyileviä ihmisiä. Kyllä! Jos haluat, että työntekijäsi ovat iloisia, hymyilevät ja ovat palveluorientoituneita, sinun pitää palkata sellaisia työntekijöitä. Jos haet hymyä palveluun, et voi rekrytoida sitä hiljaista, introverttia hapannaamaa, vaan palkkaat sen iloisen ja hymyilevän kandidaatin, vaikka sillä ei olisi juuri lainkaan kompetenssia haettuun työhön. 

Kompetenssin, työtaidon, voit aina opettaa työntekijälle, mutta hymyilemään opettamista ei kannata ottaa perehdytystyökalupakkiin. Tuota asennetta et pysty opettamaan. Ihmistä ei voi käskeä hymyilemään ja olemaan iloinen. Se tulee äidinmaidosta tai muusta tekijästä, johon sinulla ei ole työnantajana osaa eikä arpaa. Sen opettamiseen menee tolkuttomasti kahvia ja ehkä ikuisuus aikaa. Et pysty siihen, vaikka kandidaatilla olisi kuinka hyvät paperit ja meriitit. Hymy ei näy papereista, sen näkee naamasta ja asenteesta. Hymyä ei pysty kirjaamaan manuaaliin. Tai pystyy, mutta se on turhaa, koska hymy ei irtoa manuaalista, se tulee ihmisestä, hänen hyvinvoinnistaan ja asennoitumisestaan.

Toki sen positiivisimmankin työntekijän hymyn saa hyytymään, kun kohtelee työntekijöitä kaltoin. Ei siis ihan maaliin asti riitä, vaikka onnistuisikin rekrytoimaan positiivisuutta ja hymyä. Sitä tulee myös ylläpitää, arvostamalla ja luottamalla työntekijään. Johtaminen on human to human. Työntekijöitä pitää kohdella ihmisinä ja reilusti, jos haluat heidän kohtelevan asiakkaitasi hyvin, human to human. Kun pidät huolta työntekijöistä, he pitävät huolta sinusta ja tulevat hymy huulilla töihin joka päivä. 

Se mutrusuu ei tule, vaikka heittäisit voltteja hänen edessään, pellepuku päällä, banaanit korvissa, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, ei edes näin aprillipäivänä.

Anna hymysi muuttaa maailmaa,

mutta älä anna maailman muuttaa hymyäsi

Älä ole tavallisen tylsä

Tavallinen on helppo olla. Tavallinen saattaa tuntua turvalliselta, mutta bisneksessä se on kaikkea muuta kuin turvallinen. Kuka tahansa voi ja osaa olla tavallinen. Vaatii asennetta olla erilainen ja erikoinen. Tavallinen on helppo päihittää kilpailutilanteessa. Erikoista ei ole, koska erikoisuudet ovat harvassa.

Tavallisuus on huono asia palvelubisneksessä. Kuka tahansa osaa palvella tavallisesti. Tavallista palvelua odotetaan yrityksiltä, ei epätavallisen hyvää - tai huonoa. Tavallisuus ei erotu joukosta. Se on oikeasti vain hieman parempi, kuin huono. Itse asiassa erinomaisen palvelun vastakohta ei ole huono palvelu, vaan tavallinen palvelu. Sitähän tarjoavat kaikki, joten huonokin palvelu erottuu joukosta. Huononkin palvelun voi kääntää eduksi ja puheenaiheeksi, jopa someilmiöksi, mutta ei koskaan tavallista.

Tavallinen ei käänny koskaan yrityksen eduksi. Ei tavallista kukaan mainosta ja kehu. Ei kukaan kerro kysymättä toiselle, että jossakin saa tavallista palvelua. Moni kertoo, jos palvelu on huonoa tai erinomaista. Molemmissa tapauksissa yritys saa mainosta, hyvää tai huonoa. Ja sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta. Miten sinä kerrot ystävillesi tavallisesta palvelusta? Vai kerrotko lainkaan, koskaan?

Mieti, yksi ainoa asiakas voi olla merkittävä yrityksesi tulevaisuudelle, joko sen menestymiseen tai epäonnistumiseen. Yksi ihminen. Yksi asiakas. Yksi palvelutilanne. Yksi asiakas voi tuoda yrityksellesi seuraavan miljoonan. Ei välttämättä varsinaisesti itse, mutta suosittelemalla yritystäsi. Yksi asiakas voi olla se, joka aivastaa yrityksesi maineen lentoon, hyvässä tai pahassa.

Mistä sitten tietää, kuka tuollainen aivastava asiakas on?

Ei mistään. Et voi palvella kaikkia asiakkaita hyvin jatkuvasti, mutta voit palvella jokaista asiakasta erinomaisesti, joka kerta. Jokainen palvelutilanne voi olla seuraavan miljoonan arvoinen. Oikeasti. Jokaisella palvelutilanteella on hintalappunsa. Paljonko olet valmis menettämään, tarjotessasi vain tavallista palvelua?

Itse asiassa monella alalla on varsin helppo tarjota erinomaista palvelua ja asiakaskokemusta. Se on helppoa, koska asiakkaat osaavat odottaa enintään tavallista palvelua. Rima on aika alhaalla, joten erinomaisuus on täysin omissa käsissäsi. Tai ainakin henkilökuntasi käsissä. Miten sinä odotat alaistesi palvelevan asiakkaita? Riittääkö tavallinen palvelu? Vai ohjaatko heitä erinomaisuuteen?

Erinomaisuus johtaa väistämättä ansaittuun arvostukseen ihmisten puheissa ja somekäyttäytymisessä. Miksi siis et valjastaisi asiakkaitasi mainosvälineiksi, pelkästään palvelemalla heitä erinomaisesti? Erinomaisenkin jälkeen on vielä yksi taso, uskomattoman hyvä palvelu. Se on taso, jolla saat asiakkaistasi faneja.

Kestää kuukausia löytää asiakkaita ja sekunteja menettää niitä

Kyykky, näpy, näpy, selfie, kyykky

Pohdin kirjaa kirjoittaessani, että voisiko kuntokeskus, ja erityisesti sen liikuntatilat, olla täysin matkapuhelinvapaita vyöhykkeitä. Olen pohtinut sitä harjoitellessani nuorten aikuisten suosimassa kuntokeskuksessa, kun olen ihmetellyt mielessäni, että miksi pitää räplätä kännykkää jokaisen sarjan ja välillä jopa toistonkin välissä. Itsellä kun on tapana jättää kännykkä pukukaappiin. On itsestään selvyys minulle, että puhelinta ei oteta häiritsemään harjoitusta. Sen räpläämiseen ei vaan ole aikaa kuntoillessa.

Olin jokin aika sitten joogassa, jossa eräällä miehellä oli kännykkä mukanaan joogatunnilla. Hän sattui olemaan tunnilla minun vieressä ja häiriinnyin siitä, että mies vilkuili kännykkäänsä vähän väliä. Kyllä, en ole vielä niin valaistunut joogi, etten pysty sulkemaan koko ulkomaailmaa pois, harjoittaessani mielen ja kehon temppeliäni. Sitten se kännykkä tietysti soi, värisi ja vilkkui kesken tunnin ja mies lähti joogasta hätäisesti, jättäen maton ja palikat toisten pois korjattavaksi. En saanut tuosta joogasta sitä, mitä lähdin hakemaan. Asiakaspalvelussa asiaa ihmetellessäni, sain kuulla, että mies oli joku päivystävä lääkäri - siis Erittäin Tärkeä Ihminen - ja siksi puhelin oli hänellä mukana. Ja sekö antoi hänelle luvan häiritä minun tuntia? Oikeuden huonontaa minun kokemustani tuosta joogatunnista? Hänen ammattinsa oli siis niin tärkeä, että hän saa toimia noin? Ihanko oikeasti?

Kuka määrittelee tuon tärkeyden, kuka saa joogassa vastata puhelimeen ja kuka ei? Tai missä tahansa? Ja miksi lääkärin pitää edes päästä joogaan, jos hän päivystää ja tietää, että hän voi joutua häiritsemään muiden tuntia? 

Samaa voi kysyä pienten lasten vanhemmilta, että oikeastiko se puhelin täytyy kantaa mukana joka paikkaan, vain siksi, että se oma pieni timoterttu voi soittaa ja kertoa näkkileivän tippuneen väärinpäin lattialle kotona? En minäkään voinut lapsena sitä kertoa vanhemmilleni kännykässä, eikä minusta tämän hullumpaa ja vaikeampaa tapausta tullut. Kyllä, ymmärrän, että tekniikka kehittyy, olen sen kehityksen suuri hyödyntäjä. Ja kyllä, minulla on pieni lapsi. Tosin vasta kaksi ja puolivuotias, joten hänellä ei ole vielä kännykkää. Tai ei siis toimivaa sellaista.

Olenko erikoinen vai vanhanaikainen vaiko jopa itsekäs, jos haluaisin kuntokeskusten - ja erityisesti ryhmäliikuntatuntien - olevan matkapuhelimista vapaita? Eikö tuo lääkäri ole itsekäs, kun hän kokee oikeudekseen saada häiritä muita joogatunnilla? Tai kuka tahansa, joka kokee mistä tahansa syystä oikeudekseen altistaa muut oman ammattinsa varjopuoliin tai mihin tahansa elämänsä hallinnan menettämisestä aiheutuneeseen oikkuun?

Kirjaan tätä pohtiessani tulin siihen lopputulokseen, että ehkä ei ole syytä kieltää kännykkää kuntosalilta, koska:

• Yksikään kuntoilusuoritus ei ole olemassa, jos siitä ei ole somemerkintää, Facessa, Instassa, Snapissä, Twitterissä ja kaikissa muissakin portaaleissa, johon sen vain jotenkin saa tuupattua.
• Kuntoilija saattaa kuunnella siitä musiikkia, joka taas osaltaan vähentää kuntokeskuksessa soitettavan musiikin tuottamaa asiakaspalautevirtaa.
• Harjoitusohjelma saattaa olla kännykässä.
• Harjoituspäiväkirja saattaa olla kännykässä.
• Jokainen somepäivitys on asiakkaan valjastamista markkinointikanavaksi.

Mutta siellä voi kieltää kovaäänisen puhumisen, tai yleensäkin puhumisen kännykkään. Siellä voi kieltää kuvaamisen tai ainakin kanssakuntoilijoiden kuvaamisen, koska yhä se kuva voi toimia myös markkinointivälineenä. Sinne voi ja kannattaa tehdä säännöt kännyköiden käytölle, kuten voi tehdä pukutiloihinkin, jossa myös kovaääniset keskustelut sekä erityisesti kuvaamiset saavat ihmiset hengästymään. Ryhmäliikuntatiloihin kännykät eivät kuulu, eivät kenellekään eivätkä mistään syystä. Jos ei voi olla ilman matkapuhelinta ryhmäliikuntatunnilla, sinne ei ole mitään syytä mennä alkuunkaan.

Loppujen lopuksi jokaisella matkapuhelimen käyttäjällä pitäisi olla jonkinlaiset yleiset käyttäytymissäännöt takaraivossaan, kun sen luurinsa kanssa touhuaa. Mutta ei ole, tai ne eroavat toisten säännöistä ja yhteentörmäys on väistämätön. Tämän vuoksi asiaa ei voi jättää käyttäjien päätettäväksi, vaan kunkin yrityksen ja tilan haltijan tulee luoda ja tiedottaa ne säännöt, joita kyseisessä paikassa noudatetaan, jokaisen kohdalla, samalla tavalla. Myös sen päivystävän lääkärin kohdalla.

Ilmeisesti rakastamme omaa kännykkäämme, mutta vihaamme toisten

Kyllä kansa tietää

Miten se olikaan, on hyvä, että kansan annetaan päättää heille tärkeistä asioista. 

No, silloin kansa saa, mitä ansaitsee. 

Paljonkohan tarvitaan vielä esimerkkejä siitä, että kansan ei saisi antaa äänestää yhtään mistään? Demokratia on tietysti yhä se paras mahdollinen vaihtoehto, mutta kyllä usko siihenkin alkaa rapisemaan, jos demokratia on rajatonta. Silloin tulos voi olla mitä vain, pahinkin mahdollinen.

Tosin, voimme hyvinkin sanoa viiden vuoden päästä, että onneksi kävi näin tässä äänestyksessä. Se on enemmän kuin mahdollista tässä nykyisessä maailmassa. Tuskin kukaan enää osaa ennustaa, mikä on milloinkin hyvä ratkaisu. Ainakaan äänestysgalluptoimistot eivät osaa ennustaa yhtään mitään. Turhia ovat. Sanoin monessa yhteydessä ja monelle henkilölle, että Trump voi ihan oikeasti voittaa. Eivät uskoneet. Nauroivat.

Pysähdyin bussipysäkillä, jossa oli jokin ala-asteen luokka. Pysähdyin kuuntelemaan keskustelua, kun aihe oli äänestyksen aamuinen tilanne. Ei minua tuollainen kiinnostanut tuossa iässä. Ei muuten pätkääkään.

Joku voi sanoa, että populismi pääsee somen voimin kukoistamaan ja Trumpin valinta on oiva esimerkki tuosta. Samoin Brexit. Varmasti, mutta some saa tuon kymmenvuotiaankin kiinnostumaan tästä aiheesta. Onko se hyvä asia, en tiedä, mutta minut se pysäytti.

En yllättynyt tuloksesta. En lainkaan, vaikka ennusteet kertoivat toista tulosta. On ihan eri asia kertoa kysyjälle äänestysvalinnastaan, kuin kirjoittaa se äänestyslappuun. Kun on Yhdysvaltoja nähnyt eri puolilta, tietää, että se ei ole sitä, miltä se turistista ja matkaoppaista näyttää. Se ei välttämättä ole joka puolella sellainen sivistysvaltio, jollaisena sitä pidämme. Trump osasi iskeä siihen suuren kansanosaan, joka on varsin tyytymätön tilanteeseen ja tästä kirjoitetaan vielä politiikan oppikirjoja. 

Joka tapauksessa tämä muuttaa politiikkaa isosti, ympäri maailman. Politiikka ei ole rehellistä, eikä tule sitä koskaan enää olemaan. Harmi.

Ja te piditte minua hulluna. ~ George W. Bush

Instagram - Elämäni kuvina

Mitä tahansa sosiaalisen median portaalia voi kukin käyttää haluamallaan tavalla. Käytit sitten Facebookia, Twitteriä, Instagramia tai mitä tahansa, et voi käyttää sitä väärin. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa. On vain erilaisia käyttäjiä ja erilaisia tarkoitusperiä. Jos jonkin toisen käyttäjän tapa ärsyttää, hänet voi aina jättää huomiotta.

Selasin omaa Instagramia, parvekkeella maatessani. Olen näköjään postannut ekan kuvan vain 49 viikkoa sitten, eli viime vuoden juhannuksena. Kuvia selatessani tuli aika etuoikeutettu olo. Vuoteen on mahtunut paljon juttuja ja osasta ei ole edes kuvitusta. Ilmankos on vuosi mennyt taas nopeasti. Tekevä ehtii aika paljon. On näköjään eletty, kun eletään. Joku on tekemisistä tykännytkin. 

Instagram on näköjään aika mukava Elämäni kuvina -portaali, kun ei jokaista ateriaa ja vessassa käyntiä kuvaa sinne. Taidan jatkaa sitä samalla tavalla seuraavankin vuoden. Saa nähdä, mitä kaikkea siihen mahtuu.

Aika monelle sosiaalinen media lienee kanava hakea hyväksyntää. Kanava luoda virtuaalista minää, joka on mahdollisesti parempi, kuin todellinen minä. Se on kulissi. Hyväksyntä mitataan kaverien, seuraajien ja tykkääjien määrällä. Minulle nuo ovat aina olleet yhdentekeviä, myös täällä blogissa. En tiedä, montako kaveria minulla on Facebookissa. Tai seuraajaa Twitterissä. Sillä määrällä ei ole mitään merkitystä. Hyödynnän näitä välineitä vain itsekkäisiin tarkoituksiin ja jaan muille vain sen, minkä haluan, jos haluan. Ja otan siltä sen, mitä tarvitsen.

Kun katselin kuvia, huomasin, että siellä ei ollut lainkaan kuvia niistä pahoista elämän kolhuista, joita kuluneeseen vuoteen on myös mahtunut. Kuvia olisi voinut olla ambulanssista, sairaaloista, tippapulloista ja vaikka mistä, mutta ei ole. Ehkä niitä ei ole syytä muistella? Tai ehkä silloin on ollut tosi kyseessä eikä siinä ole sijaa kameroille. Tosin olen päivittänyt kolhuja muissa välineissä, blogissakin. Se on ollut sitä itsekästä terapiaa. Mutta miksi niistä ei ole lainkaan kuvia?

Joka tapauksessa, kun katselen kulunutta vuotta kuvina, voin rehellisesti sanoa eläväni ja kokevani. Kuvien avulla tuo on helppo todentaa itselleenkin. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja vievät mukaviin ajatuksiin ja muistoihin. Jos olet ollut mukana, niin tiedät, mistä kirjoitan. Foursquaressakin näyttää olevan tägejä ympäri maailmaa, joten ainakin passille on ollut käyttöä. Siitä huolimatta niitä parhaita kuvia voi ottaa lähtemättä merta edemmäs. Välillä on hyvä käydä kaukana, nähdäkseen lähelle. Hyvän kuvan saisi tästäkin, mitä nyt näen, omalta parvekkeelta, auringon paistaessa leppoisaan sunnuntaipäivään. Elämästä voi nauttia monin keinoin. Toivottavasti sinulla se ei ole vain kulissia.

Ei ole olemassa huonoja kuvia; naamasi vain näyttää välillä siltä.

~ Abraham Lincoln

Kuntosaleilla ei ole villit työehdot

Päivän Helsingin Sanomat kirjoitti, kuinka kuntosaleilla on villit työehdot. Olen toimittajan kanssa eri mieltä. Kuten joka alalta, myös meidän alalta löytyy sellaisia, jotka viis veisaavat työntekijöistään ja heidän hyvinvoinnistaan. Onneksi markkinat ravistavat sellaiset toimijat pois kuvioista, osan nopeasti, osan ajan kanssa. Etuoikeuteni on ollut urani aikana tutustua pääasiassa näihin fiksumpiin alamme työnantajiin.

Olen toiminut kuntoklubin johtajana/omistajana vuodesta 1999 asti. Toukokuussa tulee 15 vuotta täyteen. Minulle on aina ollut tärkeää, että työntekijät viihtyvät ja heille maksetaan heidän työstään riittävän hyvä korvaus, riippumatta toimenkuvasta. Tiedän, että alalla on paljon erilaisia palkkausmalleja ja tiedän myös sen, että selkeästi suurin osa ohjaajista ovat erittäin tyytyväisiä ansiotasoonsa, meillä ja muuallakin. Toki aina löytyy myös poikkeuksia, erinnäisistä syistä.

Olen ohjannut ryhmäliikuntaa viidentoista vuoden ajan. Parin sadan tunnin joogikoulutuksenkin kävin omalla vapaa-ajallani ja omalla kustannuksellani. Minulla on varsin selkeä näkemys siitä, mitä ryhmäliikunnan ohjaaminen vaatii ja mikä on siitä maksettava oikea korvaus. Nähdäkseni liikunta-alalla kaikkia yli 20 euron tuntipalkkoja voidaan pitää jo vähintään kohtuullisina, koska sillä pääsee mukavaan kuukausiansioon jo 20 viikkotunnilla. Ei sillä varmaan rikastumaan pääse, mutta varsinaisia töitä tehdään tuossa mallissa vain puolet normaalista työajasta. Meillä tuo tuntipalkka on huomattavasti enemmän.

Yleisesti voidaan ajatella, että työntekijä voi tehdä ryhmäliikuntaohjauksia keskimäärin neljä päivässä. Tällöin on perusteltua, että ohjauksesta saatava korvaus vastaa vähintään kaksinkertaista palkkaa, verrattuna esimerkiksi asiakaspalvelutyöhön tai muuhun kokoaikaiseen työhön, jota voi tehdä kahdeksan tuntia päivässä. On huomattava, että suinkaan kaikki ohjaustilanteet eivät ole fyysisesti erityisen rasittavia tai rasittavia lainkaan. Ohjaajalla on merkittävä mahdollisuus vaikuttaa ohjattavan tunnin henkilökohtaiseen rasitustasoon.

Työntekijä saa esimerkiksi edustamallani klubilla aina työsopimuksessa sovitun palkkansa, riippumatta asiakkaiden lukumäärästä. Ohjaaja saa palkkansa, vaikka tunnille ei tulisi yhtään osallistujaa. Saan nuo myös kotipaikkani klubilla, jossa ohjaan pari tuntia viikossa. Mielestäni sen kuuluu olla niin, vaikka ymmärrän hyvin, että palkka voisi ainakin osittain koostua myös osallistujien pääluvun mukaan. Työntekijä itse hyväksyy tuon palkkausmallin, jos ja kun allekirjoittaa sellaisen sopimuksen. Mitä muita aloja keksitte, jossa työntekijän palkka määräytyy joko osittain tai kokonaan asiakasmäärän mukaan?

Sunnuntai- ja pyhätyöstä maksetaan meillä aina työaikalain mukainen, 100 % korotus. Jos joku yrittäjä rikkoo näin selkeää lakia, sitä tuskin korjaa mikään työehtosopimuskaan. Työaikalain mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla, työnantajan käytettävissä. Kuten yleisesti muillakin aloilla, lisiä ei lasketa työaikaan eikä niistä makseta sunnuntai- tai arkipyhäkorvausta. 

Ryhmäliikuntatunteja myös valmistellaan, siis suunnitellaan, mitä sitä tänään, huomenna tai ensi viikolla ohjaisi. Työntekijä valmistelee ohjauksensa haluamallaan tavalla, haluamassaan paikassa ja haluamallaan ajalla, työnantajan direktio-oikeuden ulkopuolella, jolloin valmistelua ei erikseen kirjata työaikakirjanpitoon, sen luonteen vuoksi. Minä teen tuon valmistelun kotona, kun sille päälle satun. Työnantajalla ei ole mitään mahdollisuutta seurata tai kontrolloida valmisteluun tarvittavaa aikaa tai valmistelun ajankohtaa. Tämän johdosta valmistelusta maksettava lisä ja sen maksu on kytketty pidettyihin ryhmäliikuntaohjauskertoihin tai tuntinimikkeisiin. Valmistelun määrä vaihtelee eri tuntinimikkeiden välillä olennaisesti, joten valmistelusta maksettava korvaus on arvioitu eri nimikkeiden mukaan. Valmistelun osuus ei nähdäkseni voi perustellusti ikinä ylittää varsinaisesta ohjaustyöstä maksettavaa korvausta, vaan se voi olla vain jotain osuuksia varsinaisesta tuntipalkasta. 

Ohjaajamme eivät missään olosuhteissa joudu itse hoitamaan sijaisia sairauksien ajalle, vaan sen tehtävän hoitaa klubillamme ryhmäliikuntavastaava. Samoin toimitaan kotipaikkani klubilla, jossa ei tietääkseni ole peruttu yhtään tuntia kymmenen vuoden aikana. Luit oikein, ei yhtään ja viikkotunteja on sadan paikkeilla. Varmasti hyvää asiakaspalvelua.

Pitkästä liikunta-alan kokemuksesta totean tuohon Helsingin Sanomien kirjoitukseen, että tuossa lienee pitkälti kyse yksittäisen ohjaajan tuntemuksista tai yksittäisen klubin olosuhteista, eikä lainkaan koko alaa koskettavasta ongelmasta. Tuota kuvastaa myös tarinan kertojan nimettömyys. Minua kiusaa tässä erityisen paljon se, että joku on valmis anonyymisti mustamaalaamaan alaa, jossa oikeasti pidetään työntekijöistä hyvää huolta.

Tästä asiasta käytiin vilkasta keskustelua myös sosiaalisessa mediassa, kun kyseinen toimittaja etsi haastateltavia, jopa hieman provokatiivisessa ilmoituksessaan. Mahdollinen työehtosopimus ei nähdäkseni tuo pöytään mitään sellaista, mistä ei työsuhdelaissa olisi jo määrätty, ei työnantajan eikä työntekijän näkökulmasta. Jos joku klubi nyt rikkoo työsuhdelakeja, se rikkoo myös työehtosopimusta. Olenkin usein kysynyt näissä keskusteluissa, että mitä kukin kokee työehtosopimuksen tuovan lisää tai vievän pois, jos sellainen tehtäisiin kuntokeskusalalle. En ole koskaan saanut vastausta - keneltäkään. Yksi asia on vain varma, joku työntekijäjärjestö voisi saada lisää jäseniä.

Liikunta-alalla on pääsääntöisesti mukava työskennellä ja tällä alalla on mahdollisuus päästä hyviin ansioihin, pelkästään ryhmäliikuntaakin ohjaamalla. On totta, että meistä mahdollisesti jokainen toivoo aina saavansa enemmän palkkaa, mutta voin vakuuttaa, että palkkataso ja työolosuhteet ovat klubillamme - ja alalla yleensä - varmasti hyvällä tasolla. Minä voin allekirjoittaa isosti tuon loppuun valitsemani ajatuksen.

Se, että ohjaaja myy työsuhteen sijaan palvelujaan oman toiminimensä tai yrityksensä lukuun, on täysin oma tarinansa. Siitä ehkä joskus toiste.

Valitse työ, jota rakastat, niin sinun ei tarvitse tehdä päivääkään töitä.
~ Confucius

Terve, morjens ja hei!

Ei, en ole vieläkään häipymässä takavasemmalle, enkä edes oikealle.

Tervehtiminen kuuluu hyviin tapoihin. Suomalaiselle tervehtiminen ei ole itsestään selvyys. Kuinka usein olet tervehtinyt tuntematonta? Entä sitä naapuria, jonka kohtaat jo kymmenettä kertaa naapurustossa? Tervehdys ei vain tule ja katse kääntyy pois toisesta ihmisestä.

Jäyhänä suomalaisena myönnän, että se tuntuu hyvältä, kun ihmiset tervehtivät toisiaan lenkkipolulla ja kuntosalilla. Ikävä kyllä, täytyy mennä merta edemmäs, jotta tuohon törmää. Yhdysvalloissa nautin suuresti siitä, että lenkillä vastaan tulevat tervehtivät poikkeuksetta. Ja kuntosalilla - kaikki tervehtivät toisiaan. Ollaan kuitenkin samassa veneessä. Ja se on kohteliasta huomioida toiset.

Anneli Ranta oli alkuviikosta pitämässä henkilökunnalleni koulutusta elekielestä. Käytiin läpi esimerkiksi juuri tuota tervehtimistä. Loistavaa esiintymiskoulutusta, jota on varmasti syytä jatkaa. Olen seurannut asiaa klubillamme ja haluan tervehtimiseen muutosta. Loppuviikosta puimme asiaa ketjun klubijohtajien kanssa kokoustaessamme. Viikon päätin vielä huippumyyjä Kaisa Liskin esitykseen, jossa kerrottiin kaupan alkavan tervehtimisestä. Asiakkaan tervehtiminen on ensimmäisiä asiakaspalvelutilanteen askelia. Jos pallo putoaa jo siinä, palloja saa haeskella koko päivän lattioilta.

Heitin klubimme Facebook-sivulle kysymyksen:

Mitäköhän se vaatisi, että me kaikki Töölön klubilla käyvät oppisimme tervehtimään toisiamme?

Aavistin, että kysymyksessä voisin astua miinaan. Aavistin oikein. Vastauksissa tuli esiin juuri ne asiat, jotka ajattelinkin. Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään empiirisistä tutkimuksistani.

1. Se on jonkun muun vika, että ei tervehditä.
2. Osa kokee, että henkilökuntani tervehtii aina.
3. Osa kokee, että henkilökuntani ei tervehdi juuri koskaan.
4. Onko pakko, jos ei halua.
5. En tervehdi muuallakaan.

Ensimmäinen kohta on suomalaisuutta. En tervehdi ainakaan ensimmäisenä. Voin vastata tervehdykseen, jos on ihan pakko. Kuinka moni ottaa melkein poikkeuksetta pitkät pois päältä, ennen vastaan tulevaa autoa? Vai kohtaatteko toisenne pitkät päällä taistellen? Sama kaikuu tervehtimisessä. Toisen osapuolen huomioiminen ei tule äidinmaidossa. Se täytyy opetella. Tai itse asiassa vanhempien kuuluu opettaa se lapsilleen.

Kohdat kaksi ja kolme ovat normaalia siinä mielessä, että ne jotka tervehtivät, saavat melkein poikkeuksetta vastatervehdyksen joka paikassa. Tervehdykseen on vaikea jättää vastaamatta. Kakkoskohdan ihmiset eivät edes kiinnitä asiaan huomiota, kuin käskystä. Heille tervehtiminen on niin arkipäivää. Omalla toiminnallaan voi vaikuttaa ympäristönsä toimintaan. Vaikka onkin anteeksiantamatonta, että asiakaspalvelutilanteissa henkilökunta ei tervehdi, tämä ero kokemusten välillä on erittäin mielenkiintoinen. Kokemuserot voivat johtua todella monesta asiasta, jopa täysin tiedostamattomista käyttäytymismalleista, puolin ja toisin.

Kohdat neljä ja viisi ovat paljolti samaa asiaa keskenään. Muistatte varmaan kaikki tämän kuvan, jossa suomalaiset seisovat bussipysäkillä. Hyvin toden näköistä, että samat ihmiset ovat seisseet samaan aikaan tuolla pysäkillä jo vuosia, ottamatta mitään kontaktia toisiinsa. Ei edes pientä pään nyökkäystä pysäkille saavuttaessa.

Onko kuntokeskus verrattavissa bussipysäkkiin tai keskustelussammekin mainittuun sporaan? Suurin osa asiakkaistamme käy aina samaan aikaan, samoilla tunneilla, samojen ihmisten seurassa, siinä samassa hikisessä veneessä. Voisiko ajatella, että ainakin tutut kasvot omaavat henkilöt tulisi huomioitua? Siitähän se lähtee. Sen jälkeen voi alkaa tervehtimään tuntemattomiakin. Ei se ole pois mistään. Annat sillä itsestäsi miellyttävän kuvan.

Kuten aavistinkin, kukaan ei varsinaisesti vastannut kysymykseen. Oma vastaukseni olisi ollut se, että alan tervehtimään kaikkia ja katson, mitä siitä seuraa. Olen itse se muutos, jonka haluan tapahtuvan.

Tervehtiminen nostetaan nyt esille klubissamme. Toivottavasti siitä seuraa hyvää ja pystymme piristämään asiakkaidemme päivää tuollakin tavalla. Sano vastaantulijalle hei, siitä hetkestä eteenpäin, kun astut portaita alas Töölön klubille. Muista, sen ensimmäinen terve, morjens tai hei, voi olla isonkin asian alku.

You had me from hello

Ollaan yhtä hymiötä

Aamusetissa koukutettiin alhaalta suoraan hymiöön, tuohon evoluution mukanaan tuomaan tunnekuohuun.

Virtuaalimaailma saa jälleen yhden merkittävän alustan, kun Google saa Plussan auki kaikelle kansalle. Virtuaalimaailmamme avartuu jälleen. Jollakin se voi jopa järkkyä. Eräs toimittaja kirjoitti, kuinka nykynuoret haluavat asua kuin hotellissa, koska elävät pääasiassa virtuaalimaailmassa ja tapaavat ystäviään vain kahviloissa ja baareissa. Asumiseen riittää siis vain pieni huone, jonka sijainti on kokoa merkittävämpi.

Virtuaalimaailmassa ei ole periaatteessa mitään vikaa. Virtuaaliminän kehittäminen todellista minää suuremmaksi on huomattavasti helpompaa, kuin itsensä kehittäminen oikeasti. Virtuaalisesti voimme olla ihan mitä haluamme. Yli tuhatta sanaa vastaavaa kuvaakin voimme muokata virtuaalimaailmassamme mieleiseksemme. Kannattaisiko meidän siirtyä jo kokonaan esiintymään virtuaalisesti? Virtuaaliminän voi lopettaakin vain näppäimistön klikkauksella, jos minä alkaa ahdistamaan.

Seksikkäimpiä virtuaalitodellisuuden liiketoiminnoista ovat tällä hetkellä aivojen kuntokeskukset. Brain gym -maailmassa taitaa jo nyt liikkua isot dollarit. Eurot seuraavat kohta perässä. Mennäkseen aivojumppakeskukseen ei välttämättä tarvitse nousta lainkaan sohvalta. Kohta mekin voimme jumpata aivojamme virtuaalisissa aivojumppakeskuksissa, samalla kun on jokin tv-vempain vyötärön ympärillä kuluttamassa passiivisuudesta aiheutuvia kiloja. Onko sillä niin väliä, että tämä kotelo, jossa elämme, rapistuu? Virtuaalimaailmassahan kotelolla ei ole mitään merkitystä.

Koska elämämme on osaltaan jo siirtynyt bittiavaruuteen, emme enää osaa tulkita keskustelukumppaneitamme. Evoluutio on tämän vuoksi luonut meille LOL-merkityksiä ja erilaisia hymiöitä, joilla me voimme kertoa tunteistamme. Virtuaalimaailmassa voimme osoittaa mitä tahansa tunteita, ilman että oikeasti tunnemme niin. Voimme vaikka koko ajan olla yhtä hymiötä. Millä tuon hymiön saisi oikeasti siirrettyä naamavärkkimme? Vai onko se nykyään edes tarpeellista? Rakkaudenkin voi tunnustaa olemalla pienempi kuin kolme, sanomisen sijaan.

En osaa käyttää hymiöitä. Jos joku ei ymmärrä, milloin vitsailen, hänen ei tarvitsekaan ymmärtää. Jos joku ei vielä tunne minua niin hyvin, ettei ymmärrä tekstiäni ilman hymiöitä, hänen ehkä kannattaisi pyrkiä tutustumaan minuun. Jos joku haluaa ottaa itseensä jostakin kirjoittamastani, ongelma on hänen. Miksi hymiö tekisi tekstistä yhtään sen hyväksyttävämpää tai vitsikkäämpää? Voiko kirjoittaa mitä tahansa, kun perään laittaa hymiön? Mieti seuraava hymiön paikka tarkasti. Onko se tarpeellinen? Jos on, miksi ja kenelle se hymiö on tarkoitettu?

Se mitä kaipaan näppäimistöön, on sarkasminäppäin. :)

Ajattelin asettua kokonaan elämään virtuaalimaailmaan. Ehkä jopa pelkällä aliaksella. Makaan vain sohvalla, valloittamassa maailman. Lähettelisin ihmisille virtuaaliterveisiä virtuaalisista matkakohteistani ja saavutuksistani. Voisiko olla mitään hauskempaa?

[Aiheeseen liittyen: Oikeinkirjoituksesta / Google vs. muu maailma / The Google Story]

BTW M&M Kuntotalo on tänään yhtä hymiötä. Olemme olleet Itäharjun tiloissa nyt 10, siis kymmenen vuotta. Otan hatun päästä ja kumarran syvään henkilökuntaani kohtaan. He ovat tehneet tämän mahdolliseksi, kanssamme vanhenevien asiakkaidemme lisäksi. Minulla on kunnia nähdä täällä yhä päivittäin työntekijöitä, jotka olivat joukossamme jo ennen avajaisia. Vielä suurempi kunnia on nähdä täällä asiakkaita, joiden kanssa tein jäsensopimukset rakennustelineiden ja -pölyn keskellä, työhaalarit päällä, kesällä 2001. Olette hienoja ihmisiä. Syntymävuosihan M&M Kuntotalolla on 1987. Joku nokkela osaa yhdistää tuon luvun verkkokauppaamme, Kasiseiskaan. Olen vieläkin ihan kakara, joten kuinka junnu sitä oikein oli armon vuonna 2001? Kerro, miksi sinä olet ollut asiakkaamme näin kauan.

Google+ vs. muu maailma

Jonkun mielestä Google+ aiheuttaa suurta hypeä. Kutsujenkin perään huudellaan Facebookissa ja Twitterissä. Hype johtuu (meistä) early adaptoijista, jotka ovat etunenässä jokaisessa somekokeilussa. Hype ei näy missään muualla, kuin somesekaantujien kärjessä. Tämä kärki hypettää vielä tuota hypeä. Tavallinen FB-käyttäjä ei ole vielä kuullutkaan Google+:sta. Sille Twitterkin on vielä vieras maailma.

Sain tuon Googlen plussan avattua jo jokin aika sitten, ilman mitään kutsuja. Siellä ei ollut silloin vielä "kukaan". Ehkä sain sen auki, koska taidan olla Googlen tuotteiden aktiivinen käyttäjä. Googlen tililtäni kun löytyy paljon käytössä olevia, ihan loistavia palikoita, joista olen erittäin kiitollinen Googlelle. Pyytämättä se kuitenkin aukesi. Lähetin kutsuja aliaksilleni ja olen touhunut niiden kanssa Plussassa piirileikkejä.

Ikävä kyllä, en löydä tuosta mitään varsinaista punaista lankaa uutuudenviehätyksen lisäksi. Yleensä itse innostun kaikesta uudesta heti. Aina kun näen jonkun hypettävän Plussaa Twitterissä tai Facebookissa, yritän kysyä, mitä mullistavaa siinä on. Yhtään mullistavaa vastausta en ole saanut. Tämä sarjakuva on mullistavin juttu:

Ehkä Scott Stratten puki sen sanoiksi Twitterissä:

@unmarketing Add me on Google+ where me and others have no idea what we're doing, but it's cutting edge.

Tavallisella toopella ei ole (ainakaan vielä) mitään syytä siirtyä Facebookista Plussaan. Eikä toopella tietysti ole vielä sitä kutsuakaan. Twitterissähän toope ei edes vielä ole. Ehkä toope siirtyy Twitterin sijaan suoraan Plussaan. Yksikään someaktiivi ei voi luopua Facebookista ja Twitteristä ja siirtyä yksistään Plussan käyttäjäksi. Ei nyt eikä ehkä koskaan. Edellä mainitut ovat liian isoja tapettavaksi. Näin ainakin ajattelen puhtaasti markkinointimielessä.

Somen alkuaikoina murhia pystyi vielä tekemään, koska tavalliset toopet eivät vielä olleet sopuloituneet tähän virtuaalimaailmaan. Siksi MySpace notkahti. Minäkään en ehtinyt sinne. Isojen massojen siirtely, siis tavallisten kuluttajien siirtely palvelusta toiseen on työläs ja pitkä projekti. High end -hypellä sitä ei vielä tehdä. Kysykää vaikka Diaspora'lta tai Path'ltä, tai miltä tahansa somelaatikolle lapioineen ja ämpärineen tunkevalta. Sen voi nykyään tehdä melkein ainoastaan yrityskaupalla.

Jonkun mielestä Plussassa on yhdistetty Facebook ja Twitter. Kyllä, tavallaan, mutta ei kuitenkaan. Voit toki pyytämättä ja yllättäen huudella toisten pöytiin, jos ovat sen mahdollistaneet, mutta mitä sitten? Onko tuo se mullistava ominaisuus, johon Twitter perustuu ja jonka Facebook voisi halutessaan tehdä? Haluavatko yksityisyydestään (omasta mielestään) tarkat toopet, että kuka tahansa voikin seurata heidän profiiliaan?

Toisen mielestä Plussa on siitä kiva, kun voi aloittaa piirien rakentamisen alusta. Ei kuitenkaan mitään uutta, vaikka tuo väline onkin näppärä Plussassa. Jokaisen pitäisi tehdä Facebook-tilissäänkin siivous ja heivata kaikki puolitutut ja järjestää jäljelle jäävät omiin ryhmiinsä, jos siellä aikoo julkaista rajattua kohderyhmää vaativaa materiaalia. Siis jos aikoo.

Yhtä vaivalloista se on Plussassa miettiä, mille piirille, eli kohderyhmälle kunkin viestin jakaa. Kohta niitä piirejä on niin paljon, ettei itsekään pysy niissä mukana. Vahinkoja julkaisuissa tapahtuu varmasti nykyistä enemmän, kun piirit mahdollistavat tuntemattomien tyyppien haalimisen profiliinsa. Voin jo kuvitella tilanteet, jossa viestin ei pitänytkään lähteä tuolle piirille lainkaan.

Twitter-tilin siivous onnistuu kätevästi tällä. Sitäkin kannattaa välillä harrastaa. Plokkaan itse surutta pois sellaiset, joilla ei ole minulle mitään annettavaa. Jos joku aloittaa seuraamaan minua Twitterissä, katson seuraajan viimeisimmät viserrykset ja teen päätöksen sen mukaan, seuraanko vai enkö. En seuraa ketään vain siksi, että hän seuraa minua.

Joona Haaralan spekulointiin Google+:sta heitin jo muutaman vastapallon. On ihan totta, että Picasa on toimiva peli semiamatööristi valokuvien kanssa touhuavalle, mutta sekään ei ole mikään mullistus - sille toopelle. Mitä sitten, jos kuvat ovat Plussassa parempilaatuisempia kuin Facebookissa tai Twitterissä? Ei some mikään valokuva-ateljee ole. Tarkoitushan on jakaa vain hetkellisiä juttuja visuaalisesti kavereiden kanssa. Eikö?

Hangout'ia on kehuttu mullistavaksi ominaisuudeksi. Ehkä netissä paljon chattaava voi kokea sen kivaksi, mutta Facebookin croup chat tulee ajamaan saman asian, varsinkin Skype-yhteistyön kautta. Veikkaan kuitenkin Mesen olevan vielä pitkään Se Kova Juttu paljon ryhmäkeskusteluissa hengaavien keskuudessa. Eikä hangout edes toimi iPadilla vielä. (Tiedän, tuote on kehitysvaiheessa.) Padilla hengaamisen jotenkin näen houkuttelevaksi.

Sparks näyttää toimivan vain hakukoneena, johon voit valita kiinnostavia aiheita. Ehkä siinä tavoitellaan StumbleUpon-tyylistä palvelua, joka sinällään on hauska lelu. Olen hekotellut monena iltana kyyneleet silmissä interwebin hauskuutta. Tosin aika harva ainakaan Suomessa edes tajuaa, mikä StumbleUpon on.

En usko, että Google+:lle käy kuten Buzz'lle ja Wave'lle. Kolmas kerta sanoo toden. Plussalle löytyy varmasti käyttäjiä. Jollain tasolla uskon sen jäävän meille aktiivisimmille kolmanneksi isoksi palikaksi Facebookin ja Twitterin seuraksi. LinkedIn'n jätän suosiolla pois isojen piiristä, koska se on selvästi vain ammattikäyttöön. Tavoittaako Plussa isoja massoja, siis sen toopen, jää vain nähtäväksi.

Mitä itse odotan, on Google+:n toimivuus markkinointivälineenä. Mitä sinä odotat? Jos lontoo taipuu, tästä voit lukea ajatuksia käyttäjiltä, omaa kutsua odotellessasi. Minultakin voi kutsun saada, jos kiltisti pyytää.

[Aiheeseen liittyen: Facebook - Kyllä nykyään on helppoa / Twitter alkaa hahmottumaan / Foursquare - Mikä se on? / Foliohattuja jaossa]

BTW Liittyen pariin aikaisempaan postaukseen, Toimittajan mylly ja Poispilatut, nyt joku vapaaehtoinen työntekijä on suivaantunut Ruisrockille. Talkootyö ei nähtävästi ollutkaan vain hengaamista festarilla, vaikka palkaksi työstä luvattiin pääsy festarialueelle. Siellä joutuikin Oikeisiin Töihin. Käyhän töihin sitoutuminen tuosta hakuilmoituksestakin selville:

Ruisrock tahtoo tarjota myös talkoolaisilleen ikimuistoisen festivaalikokemuksen! Vaikka työvuorot ovat sitovia, on homma mukavaa ja rentoa. 
Emme maksa vapaaehtoisille palkkaa, mutta tarjoamme sisäänpääsyn festivaalialueelle koko Ruisrockin ajaksi, lämpimän ruuan työvuoron aikana ja Ruisrock t-paidan, joka on tarkoitettu työpaidaksi. Tarjoamme muilta paikkakunnilta tuleville vapaaehtoisille mahdollisuuden koulu- tai leirintämajoitukseen koko festivaaliviikonlopuksi. Vapaaehtoisena sitoudut tekemään ennalta sovitut työvuorot, ja olet valmis noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä. Vuoroja tulee kolmen päivän aikana yhteensä kaksi, jotka kestävä noin kuusi tuntia. Alkoholin ja päihteiden käyttö työvuoron aikana ei luonnollisesti ole sallittua. Mikäli talkoolainen kuitenkin ilmestyy työvuoroonsa päihtyneenä, poistetaan hänet festivaalialueelta ja laskutetaan festivaalilipun hinnan verran. Reilu peli kaikille!

Ymmärrän varsin hyvin vapaaehtoisten, siis ilmaisen työvoiman käytön tällaisen festivaalin pyörittämiseksi, mutta jos minä vaihtaisin yrityksessämme töitä palveluihimme, ateroihin ja asusteisiin, verottaja kiinnostuisi meistä heti.