Kenet sinä tunnet?

On sanottu, että pitää tuntea oikeat ihmiset. Keitä ovat nuo oikeat ihmiset? Facebook ilmoitti minulle, että olen saavuttanut 500 Facebook-kaverin rajan. Aloin miettiä, että täytyy käydä tuo lista läpi täikammalla. Teistäkin osa harrastaa tuota, joku jopa säännöllisin väliajoin. Ehkä hyvä niin.

Kirjoitamme kirjassa KUNnON 15 MINUUTTIA, kuinka ihmisellä on erään Brittiläisen tutkimuksen mukaan normaalisti noin 40 tuttavaa. Näistä kaksi on parhaita ystäviä, neljä parhaita kavereita ja viisi työkaveria. Kirjoittelin tätä samaa aihetta sivuten vuonna 2011, Kaverit kertovat -kirjoituksessa, jossa käsittelin läheisten vaikutusta meihin ihmisenä ja meidän maineeseen. Kirjoitus on näköjään julkaistu juhannuksena, joten lopussa on sopivasti näin juhannuksen alusaikaan sopiva juhannustaika.

Sattumalla kuuntelen juuri silmät avaavaa, tai pitäisikö sanoa korvat avaavaa kirjaa, The Power of Who, jonka perusajatus on, että ei välttämättä kannata tavoitella uusia ystäviä, kavereita, tuttuja ja kontakteja, vaikka varsin moni on valmis vannomaan verkostoitumisen nimeen. Pitäisi muka olla tolkuton määrä kontakteja. Ilman niitä ei ole tunnettu eikä voi edetä urallaan - menestyä. Tätä mantraa jauhetaan varsinkin LinkedIn:ssä. 

Miettikää kontaktejanne siellä. Tai minun 500 kontaktia Facebookissa. Tai omianne, missä tahansa kanavassa. Kuinka monella niistä on oikeasti merkitystä menestymiseesi? Kuinka moni niistä kontakteista on oikeasti täysin turhia ja merkityksettömiä. The Power of Who:n ajatuksen pystyn allekirjoittamaan, vaikka en sitä ollutkaan ajatellut. Tunnen jo kaikki ne ihmiset, joilla on suurin merkitys menestymiseeni ja erityisesti onnellisuuteeni.

Miettikää Avicii ja kaikki muut maailmantähdet, joilla luulisi olleen kaikki. Elvisikin, kuuluisa, komea, lahjakas ja vaikka mitä, mutta jotain isoa puuttui näiltäkin. Uskon, että se puute on juurikin ne tärkeimmät ihmiset. Kontakteja on, mutta tärkeät ihmiset ovat kadonneet ja unohtuneet, kaiken vauhdin keskellä. On vain tullut mietittyä, kenestä on juuri nyt lyhytaikaista hyötyä, seuraavaan steppiin. Tuttavuuksia, hyötyjiä, hyödynnettäviä, kaveriksin esittäytyviä, niitä tulee ja menee, jättäen tärkeät ihmiset varjoonsa.

Kirjoitin viimeksi, kuinka aloitin kilautella kavereille. On ollut ihan huippua ja vie oikeasti vain vartin kerrallaan! Kun olen selaillut puhelimen yhteystietoa, randomisti valiten osoitekirjan kirjaimen, on helppo huomata, kuinka vähän luurissa oikeasti on Erittäin Tärkeitä Kontakteja. Niitä, jotka tiedät auttavan sinua missä tahansa asiassa tai ongelmassa. Joilta voit pyytää ja saada pyytämättäkin apua. Ja kuinka paljon on niitä, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä elämääsi.

Väitetään, että 70 % avoimista työpaikoista eivät ikinä tule avoimille markkinoille. On totta, että on tärkeää tuntea oikeat ihmiset, kun työpaikkoja jaetaan, mutta kuka on oikeasti se tärkeä ihminen, esimerkiksi työnhaussa? Varmasti sellainen, joka oikeasti tuntee sinut ja voi suositella sinua mihin tahansa, puhtaasti sydämellä, tietäen, että oikeasti osaat ja olet henkilö paikallaan. Kuinka moni kontakteistasi - vaikka LinkedIn:ssä - pystyy tuohon? 

Kenet sinä tunnet, on hyvä kysymys, mutta oikea kysymys on, kuka tuntee sinut. Valitse tarkasti, kuka sinua suosittelee.

Aika on rajallista

käytä se oikeiden ihmisten kanssa

Kyykky, näpy, näpy, selfie, kyykky

Pohdin kirjaa kirjoittaessani, että voisiko kuntokeskus, ja erityisesti sen liikuntatilat, olla täysin matkapuhelinvapaita vyöhykkeitä. Olen pohtinut sitä harjoitellessani nuorten aikuisten suosimassa kuntokeskuksessa, kun olen ihmetellyt mielessäni, että miksi pitää räplätä kännykkää jokaisen sarjan ja välillä jopa toistonkin välissä. Itsellä kun on tapana jättää kännykkä pukukaappiin. On itsestään selvyys minulle, että puhelinta ei oteta häiritsemään harjoitusta. Sen räpläämiseen ei vaan ole aikaa kuntoillessa.

Olin jokin aika sitten joogassa, jossa eräällä miehellä oli kännykkä mukanaan joogatunnilla. Hän sattui olemaan tunnilla minun vieressä ja häiriinnyin siitä, että mies vilkuili kännykkäänsä vähän väliä. Kyllä, en ole vielä niin valaistunut joogi, etten pysty sulkemaan koko ulkomaailmaa pois, harjoittaessani mielen ja kehon temppeliäni. Sitten se kännykkä tietysti soi, värisi ja vilkkui kesken tunnin ja mies lähti joogasta hätäisesti, jättäen maton ja palikat toisten pois korjattavaksi. En saanut tuosta joogasta sitä, mitä lähdin hakemaan. Asiakaspalvelussa asiaa ihmetellessäni, sain kuulla, että mies oli joku päivystävä lääkäri - siis Erittäin Tärkeä Ihminen - ja siksi puhelin oli hänellä mukana. Ja sekö antoi hänelle luvan häiritä minun tuntia? Oikeuden huonontaa minun kokemustani tuosta joogatunnista? Hänen ammattinsa oli siis niin tärkeä, että hän saa toimia noin? Ihanko oikeasti?

Kuka määrittelee tuon tärkeyden, kuka saa joogassa vastata puhelimeen ja kuka ei? Tai missä tahansa? Ja miksi lääkärin pitää edes päästä joogaan, jos hän päivystää ja tietää, että hän voi joutua häiritsemään muiden tuntia? 

Samaa voi kysyä pienten lasten vanhemmilta, että oikeastiko se puhelin täytyy kantaa mukana joka paikkaan, vain siksi, että se oma pieni timoterttu voi soittaa ja kertoa näkkileivän tippuneen väärinpäin lattialle kotona? En minäkään voinut lapsena sitä kertoa vanhemmilleni kännykässä, eikä minusta tämän hullumpaa ja vaikeampaa tapausta tullut. Kyllä, ymmärrän, että tekniikka kehittyy, olen sen kehityksen suuri hyödyntäjä. Ja kyllä, minulla on pieni lapsi. Tosin vasta kaksi ja puolivuotias, joten hänellä ei ole vielä kännykkää. Tai ei siis toimivaa sellaista.

Olenko erikoinen vai vanhanaikainen vaiko jopa itsekäs, jos haluaisin kuntokeskusten - ja erityisesti ryhmäliikuntatuntien - olevan matkapuhelimista vapaita? Eikö tuo lääkäri ole itsekäs, kun hän kokee oikeudekseen saada häiritä muita joogatunnilla? Tai kuka tahansa, joka kokee mistä tahansa syystä oikeudekseen altistaa muut oman ammattinsa varjopuoliin tai mihin tahansa elämänsä hallinnan menettämisestä aiheutuneeseen oikkuun?

Kirjaan tätä pohtiessani tulin siihen lopputulokseen, että ehkä ei ole syytä kieltää kännykkää kuntosalilta, koska:

• Yksikään kuntoilusuoritus ei ole olemassa, jos siitä ei ole somemerkintää, Facessa, Instassa, Snapissä, Twitterissä ja kaikissa muissakin portaaleissa, johon sen vain jotenkin saa tuupattua.
• Kuntoilija saattaa kuunnella siitä musiikkia, joka taas osaltaan vähentää kuntokeskuksessa soitettavan musiikin tuottamaa asiakaspalautevirtaa.
• Harjoitusohjelma saattaa olla kännykässä.
• Harjoituspäiväkirja saattaa olla kännykässä.
• Jokainen somepäivitys on asiakkaan valjastamista markkinointikanavaksi.

Mutta siellä voi kieltää kovaäänisen puhumisen, tai yleensäkin puhumisen kännykkään. Siellä voi kieltää kuvaamisen tai ainakin kanssakuntoilijoiden kuvaamisen, koska yhä se kuva voi toimia myös markkinointivälineenä. Sinne voi ja kannattaa tehdä säännöt kännyköiden käytölle, kuten voi tehdä pukutiloihinkin, jossa myös kovaääniset keskustelut sekä erityisesti kuvaamiset saavat ihmiset hengästymään. Ryhmäliikuntatiloihin kännykät eivät kuulu, eivät kenellekään eivätkä mistään syystä. Jos ei voi olla ilman matkapuhelinta ryhmäliikuntatunnilla, sinne ei ole mitään syytä mennä alkuunkaan.

Loppujen lopuksi jokaisella matkapuhelimen käyttäjällä pitäisi olla jonkinlaiset yleiset käyttäytymissäännöt takaraivossaan, kun sen luurinsa kanssa touhuaa. Mutta ei ole, tai ne eroavat toisten säännöistä ja yhteentörmäys on väistämätön. Tämän vuoksi asiaa ei voi jättää käyttäjien päätettäväksi, vaan kunkin yrityksen ja tilan haltijan tulee luoda ja tiedottaa ne säännöt, joita kyseisessä paikassa noudatetaan, jokaisen kohdalla, samalla tavalla. Myös sen päivystävän lääkärin kohdalla.

Ilmeisesti rakastamme omaa kännykkäämme, mutta vihaamme toisten

Lupasin taas

Mukavaa vuoden vaihdetta! Katselin välipäivinä Facebookissa, kuinka yksi jos toinenkin kavereista on osallistumassa yhteen jos toiseenkin uuden vuoden lupaus -ryhmään. On sokeritonta ryhmää, vähäsokerista, lisäaineetonta, väriaineetonta, lihatonta, vihatonta, tipatonta, savutonta, 100 päivää, 21 päivää, jokunen viikko sitä ja jokunen tätä, ilman tai sen kanssa sekä tietysti hyviä tekoja ja ajatuksia vuoden jokaisena päivänä -ryhmiä. Jokaiselle varmasti löytyy omansa, jossa pyristellä, kunnes tahdonvoima pettää. Niin moni lupaus karahtaa karille tänäkin vuonna tahdonvoiman loppuessa.

Miksi joku onnistuu ja toinen ei? Kyse lienee juuri tahdonvoimasta. Jos tahtoo riittävästi jotain, sen saa varmasti. Tahto vie läpi harmaasta kivestäkin. Niin väitetään ja se lienee todistetun lukuisia kertoja. Minä olen todistanut sen itselleni tavattoman monta kertaa. Mutta mitä on tahdonvoima? Miksi joillakin on sitä enemmän kuin toisilla? New York Times'n best seller Willpower pureutuu tuohon kysymykseen, jos se kiinnostaa syvällisemmin.

Tahdonvoimassa on kyse itsekontrollista. Siinä on kyse siitä, kuinka hyvin kukin pystyy välttämään houkutuksia. Houkutukset ovat ne, joita lupauksissa pyritään välttämään. Ne jotka pystyvät sanomaan houkutuksille ei, menestyvät ja onnistuvat, oli kyse urheilusta, bisneksestä tai lupausten pitämisestä. Jotta voimme onnistua, meidän tulee kehittää itsekontrollia. Kehittää kykyä sanoa ei houkutuksille.

Todellisessa onnistumisessa kyse ei siis koskaan voi olla lakosta, mistään johon on jokin määräaika. Lähes kuka tahansa tekee mitä tahansa tai on tekemättä, kunhan määräaika on sopiva, tai siis sopivan lyhyt. Mitä lyhyempi, sitä suurempi mahdollisuus onnistua. Eikö niin? Määräaika pilaa kuitenkin aina kaikki lupaukset. Määräaika ei kehitä itsekontrollia, se saa ainoastaan ihmisen odottamaan määräajan päättymistä. Määräaika antaa luvan repsahtaa. Ja niin käy, lupaan sen.

Jos siis haluat oikeasti onnistua, unohda ensimmäiseksi kaikki määräajat. Teet niin kauan, kuin se tuntuu hyvältä ja totuttelet uuteen fiilikseen. Jos olo tai fiilis paranee, miksi uutta elämäntapaa ei jatkaisi? Miksi hyvälle ololle pitäisi olla jokin määräaika ja palata sen jälkeen pahaan oloon ? Ja jos olo tai fiilis ei parantunut muutoksen vuoksi, miksi jatkaa muutosta?

Jos oikeasti haluaa muuttaa elämäntapoja, pitää siis oppia itsekontrollia. Mieti urheilua. Siinä menestymiseen vaaditaan varmasti eniten juuri itsekuria, houkutuksista kieltäytymistä, enemmän kuin esimerkiksi lahjakkuutta. Samoin on bisneksessä. Molemmissa pitää olla tahtoa kiivetä myös niitä korkeita aitoja eikä vain etsiä matalia. Houkutus on molemmissa oikaista, mutta menestyjän itsekontrolli estää tuon.

Jos olisi olemassa pilleri, jolla ihminen muuttuisi haluamakseen, moni ottaisi sen - ehkä jokainen, joka kokisi olevansa muutoksen tarpeessa. Aika harva on valmis tekemään vaadittavia töitä muuttumisen eteen, koska se tarkoittaisi niin monesta houkutuksesta kieltäytymistä. Itsekuri puuttuu tai sitä on yksinkertaisesti liian vähän. Siksi huipulla on yksinäistä.

Väitetään myös, että osa menestyjistä ovat laiskoja. Heillä on kyky löytää helpompi tie menestykseen, juuri siitä syystä, että ovat laiskoja. Ehkä ne matalat aidat ovat sittenkin olemassa tarkoituksella. Miksi kiivetä turhaan korkea aita, jos vieressä on matalampi - tai jopa portti - aidan toiselle puolelle? Tästä huolimatta laiskallakin menestyjällä tulee olla kyky itsekontrolliin. Se on perimmäinen avain onnistumiseen.

Lupasin itselleni laittaa itseni taas fyysisesti hyvään kuntoon. Viimeksi kun tein saman lupauksen vuosi sitten syksyllä, elämä heitti vähän isompia kiviä rattaisiin ja sitten Tapanina vielä aivotkin tilttasivat verenvuodosta kesken kuntoutuksen. Nyt rattaat on taas siivottu ja uusi aloitus on mahdollista. Pysy kanavalla ja lähde mukaan. Katsotaan, kummalla on parempi itsekuri. Otatko haasteen vastaan? Aloitan jo tänään, jotta olen päivän edellä niitä, jotka aloittavat vuoden ensimmäinen päivä ja viikon edellä niitä, jotka aloittavat vasta loppiaisen jälkeen.

Tavoitteen ja saavutuksen ero on itsekurissa

Oikeilla nimillä

Juuso kirjoitti Facebookissa lähtevänsä viettämään iltaa ystävien kanssa. Iltaa, jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, jossa luotetaan, suvaitaan ja ymmärretään.

Tiedättekö, tuollainen seura on timanttejakin arvokkaampaa. Tuollaista seuraa kannattaa vaalia. Tuollainen seura on katoava voimavara. Tuollaista pitäisi kaiken seuran olla. Jos ja kun ei ole, olet väärässä seurassa. Aina ei kuitenkaan voi valita seuraansa. Vai voiko?

Montako sellaista piiriä sinulla on, jossa voit ihan oikeasti puhua, niin kuin tunnet ja ajattelet? Veikkaan, että sellaisia seurapiirejä ei hirveästi ole. Joillekin se löytyy vain kotoa. Joillekin ei edes sieltä. Keskustelet jonkun kanssa kahden, niin jo kolmas osallistuja kaikella todennäköisyydellä muuttaa keskustelun avoimuutta. Tiedät tuon tunteen.

Mieti, missä seurueessa voit oikeasti puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Missä voit luottaa, että sanomisiasi ei käytetä sinua vastaan, koskaan eikä missään olosuhteissa - ikinä. Missä mielipiteitäsi kunnioitetaan ja ymmärretään sekä ennen kaikkea hyväksytään. Mistä sinä löydät nämä ihmiset? Voitko sinä viettää iltaa tällaisessa seurueessa, siis ryhmässä, jossa on sinun lisäksesi muitakin ihmisiä. Voisitko tehdä niin tänään? Miltä se tuntuisi?

Nämä seurueet sisältävät niitä oikeita ystäviä. Niistä kannattaa pitää kiinni. Niitä on vaikea hankkia ja hankkiminen on tällä maailmanmenolla koko ajan haastavampaa. Ketunhäntä on nykyään yllättävän monessa kainalossa, jopa täysin näkymättömissä. Tiedät myös tuon tunteen. Huolehdi siitä, että tuota häntää ei löydy sinun kainalostasi. Katoava luonnonvara voi oikeasti kadota, etkä saa sitä enää koskaan takaisin.

Juuso saa olla tänään kiitollinen. Toivottavasti tulee hieno ilta. Tuollaiset illat ovat kaikessa harvinaisuudessaan mahtavia. Tiedän kokemuksesta. Onneksi minulla on tuollaisia ystäviä, monessa paikassa. Ne on kaikki pitänyt ansaita.  

Hyvät ystävät ovat kuin tähdet. Et aina näe niitä, mutta tiedät, että ne ovat siellä.

Instagram - Elämäni kuvina

Mitä tahansa sosiaalisen median portaalia voi kukin käyttää haluamallaan tavalla. Käytit sitten Facebookia, Twitteriä, Instagramia tai mitä tahansa, et voi käyttää sitä väärin. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa. On vain erilaisia käyttäjiä ja erilaisia tarkoitusperiä. Jos jonkin toisen käyttäjän tapa ärsyttää, hänet voi aina jättää huomiotta.

Selasin omaa Instagramia, parvekkeella maatessani. Olen näköjään postannut ekan kuvan vain 49 viikkoa sitten, eli viime vuoden juhannuksena. Kuvia selatessani tuli aika etuoikeutettu olo. Vuoteen on mahtunut paljon juttuja ja osasta ei ole edes kuvitusta. Ilmankos on vuosi mennyt taas nopeasti. Tekevä ehtii aika paljon. On näköjään eletty, kun eletään. Joku on tekemisistä tykännytkin. 

Instagram on näköjään aika mukava Elämäni kuvina -portaali, kun ei jokaista ateriaa ja vessassa käyntiä kuvaa sinne. Taidan jatkaa sitä samalla tavalla seuraavankin vuoden. Saa nähdä, mitä kaikkea siihen mahtuu.

Aika monelle sosiaalinen media lienee kanava hakea hyväksyntää. Kanava luoda virtuaalista minää, joka on mahdollisesti parempi, kuin todellinen minä. Se on kulissi. Hyväksyntä mitataan kaverien, seuraajien ja tykkääjien määrällä. Minulle nuo ovat aina olleet yhdentekeviä, myös täällä blogissa. En tiedä, montako kaveria minulla on Facebookissa. Tai seuraajaa Twitterissä. Sillä määrällä ei ole mitään merkitystä. Hyödynnän näitä välineitä vain itsekkäisiin tarkoituksiin ja jaan muille vain sen, minkä haluan, jos haluan. Ja otan siltä sen, mitä tarvitsen.

Kun katselin kuvia, huomasin, että siellä ei ollut lainkaan kuvia niistä pahoista elämän kolhuista, joita kuluneeseen vuoteen on myös mahtunut. Kuvia olisi voinut olla ambulanssista, sairaaloista, tippapulloista ja vaikka mistä, mutta ei ole. Ehkä niitä ei ole syytä muistella? Tai ehkä silloin on ollut tosi kyseessä eikä siinä ole sijaa kameroille. Tosin olen päivittänyt kolhuja muissa välineissä, blogissakin. Se on ollut sitä itsekästä terapiaa. Mutta miksi niistä ei ole lainkaan kuvia?

Joka tapauksessa, kun katselen kulunutta vuotta kuvina, voin rehellisesti sanoa eläväni ja kokevani. Kuvien avulla tuo on helppo todentaa itselleenkin. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja vievät mukaviin ajatuksiin ja muistoihin. Jos olet ollut mukana, niin tiedät, mistä kirjoitan. Foursquaressakin näyttää olevan tägejä ympäri maailmaa, joten ainakin passille on ollut käyttöä. Siitä huolimatta niitä parhaita kuvia voi ottaa lähtemättä merta edemmäs. Välillä on hyvä käydä kaukana, nähdäkseen lähelle. Hyvän kuvan saisi tästäkin, mitä nyt näen, omalta parvekkeelta, auringon paistaessa leppoisaan sunnuntaipäivään. Elämästä voi nauttia monin keinoin. Toivottavasti sinulla se ei ole vain kulissia.

Ei ole olemassa huonoja kuvia; naamasi vain näyttää välillä siltä.

~ Abraham Lincoln