perjantai 19. syyskuuta 2008

Kulttuuri ja liikunta henkilökuntaetuna

Vuoden 2009 talousarvioesitykseen liittyvissä veromuutoksissa on otettu kantaa liikuntaan henkilökuntaetuna:

Kulttuuriseteli ja muu työnantajan työntekijälle tarjoama tavanomainen ja kohtuullinen työntekijän omaehtoinen liikunta- ja kulttuuritoiminta säädettäisiin 400 euroon asti verovapaaksi henkilökuntaeduksi. Verovapauden edellytyksenä on edelleen se, että etu järjestetään koko henkilökunnalle. Etu sisältää sekä liikunta- että kulttuuritoiminnan, eikä säännös aseta rajoja sille, miten määrä jakautuu liikunta- ja kulttuuripalvelujen kesken.

Näyttää siis siltä, että verolakiin voitaisiin saada tarkka määritelmä summalle, jolla työnantaja voi tukea työntekijän liikuntaa. Kulttuurin mukaan tulo tosiaankiin tuplaa tuon summan, jota ihmettelin jo aikaisemmin. Kun kulttuurikin on nyt mahdollista, kuntoiluunkiin voi käyttää tuon koko 400 euroa, jos ei halua kulttuurin parissa passivoitua. Hieno homma!

Omaehtoisella toiminnalla tarkoitetaan sitä, että työntekijä voi harrastaa itse valitsemanaan ajankohtana ja valita harrastuspaikan ja -tavan useiden eri vaihtoehtojen joukosta. Edun järjestämistapa voisi olla liikuntaseteli, kulttuuriseteli tai näiden yhditelmä taikka jokin muu vastaava järjestelmä. Myös suoraan liikuntaa- tai kulttuuripaikkojen kanssa tehdyt kahdenväliset sopimukset
kuuluisivat säännöksen soveltamisalaan.
Viimeinen lause on mielenkiintoinen. Aivan kuin joku olisi ollut sulkemassa pois tuota kahdenvälistä sopimusta, joka itse asiassa on esimerkiksi liikuntaseteliä huomattavasti luotettavampi järjestelmä. Ainakin minun mielestäni, koska etuun oikeutetun henkilön tunnistaminen on huomattavasti helpompaa ja todennäköisempää.

Kohdassa on mielenkiintoista myös ensimmäinen lause, jonka voisi siis lukea niin, että yrityksellä pitää olla enemmän kuin yksi harrastuspaikka ja -tapa valikoimassaan. Sopimusta ei siis saisi tehdä vain yhden palveluntuottajan kanssa, joka on monessa yrityksessä hieman ehkä epätasapuolisena käytäntönä. Monesti työntekijät asuvat eri puolilla kaupunkia ja työnantaja on voinut tehdä sopimuksen vain kaupungin toisella puolella olevan yrityksen kanssa, jolloin palvelun hyödyntäminen on kohtuuttoman hankalaa.

Verovapaana tavanomaisena liikuntana pidetään edelleen suomalaisten yleisesti harrastamia liikuntamuotoja, kuten kuntosali- tai uimahallikäyntejä sekä ohjattuja liikuntatunteja. Esityksellä ei ole tarkoitus muuttaa tavanomaisen liikunnan käsitteen nykyistä tulkintaa.
Tuota ei kai tarvinnutkaan mitenkään muuttaa.

Verovapaan edun arvo lasketaan työnantajakohtaisesti. Jos työnantaja tarjoaisi omaehtoista liikunta- tai kulttuuritoimintaa säännöksessä mainittua määrää enemmän, tämän yli menevä osa katsottaisiin työntekijän veronalaiseksi tuloksi. Ylimenevästä osuudesta ei kuitenkaan olisi suoritettava työnantajan sosiaaliturvamaksua eikä sairausvakuutuksen päivärahamaksua, sillä näitä maksuja koskevan lainsäädännön mukaan maksuja ei peritä henkilökuntaeduista.
Nyt on hyvä kohta! Työnantajan kannattaa siis tarjota liikuntaa mahdollisimman paljon työntekijöilleen. Kun 400 euroa tulee täyteen, työntekijä maksaa ylittävästä osuudesta veroa, mutta työnantaja säästää yhä palkan sivukuluissa. Tuen maksimimääräähän ei vieläkään ole. Jos tuki on vaikka 1.000 euroa vuodessa, työnantaja säästää tuon 400 euron lisäksi vielä 600 euron palkkakuluissa sivukulut.

Jotta toiminta olisi verovapaata, toiminnan on oltava työnantajan tarjoamaa toimintaa, jossa rahaliikenne ei kulje työntekijän kautta. Rahana maksettu palkka olisi aina veronalaista tuloa. Palkkaa syntyisi esimerkiksi menettelyssä, jossa työnantaja maksaa rahaa työntekijän antamaa kuittia vastaan.
Näinhän tilanne on ollutkin, vaikka tuo ei kaikille työntekijöille ja työnantajille ole ollutkaan ihan selvää.

Verovapauden edellytyksenä olisi, että etu on ainoastaan työntekijän käytettävissä. Lippujen, seteleiden tai muiden maksujärjestelyjen on oltava henkilökohtaisia. Riippumatta siitä, onko liikunta- tai kulttuuripalvelu järjestetty jollakin edellä mainitulla maksuvälineellä tai kahden välisellä sopimuksella, tulee maksujärjestelyn olla työntekijän nimellä tai muulla sellaisella tavalla yksilöity, että työntekijä voidaan sitä käyttäessä tunnistaa.
Tässä on suurin etu kahdenvälisille sopimuksille verrattuna liikuntaseteleihin. Tämä kohta tuo ison haasteen kaikille liikuntasetelien toimittajille, koska valtaosa seteleistä on nimettömiä ja niitä käyttävät henkilöt, joille seteliä ei ole alunperin luovutettu.
Jos työnantaja luovuttaisi työntekijälle nimettömiä maksuvälineitä, eikä työnantaja olisi niitä muutenkaan yksilöinyt esimerkiksi numerosarjan perusteella tietyn työntekijän käytettäväksi siten, että edun käyttäjän tunnistaminen maksuvälinettä käytettäessä on mahdollista, niistä saatava etu olisi koko määrältään veronalaista tuloa. Jos työnantaja käyttää maksuvälineen yksilöimisessä numerosarjaa, on lippuun viimeistään sitä käytettäessä kirjoitettava nimi, jotta setelin yhteys käyttäjään voidaan tarvittaessa jälkikäteen aina todeta.
Tässä on sitten se porsaanreikä. Kun työnantaja ei ole velvollinen kirjaamaan seteliin käyttäjän nimeä, vaan se voi olla pelkkä numerosarja, väärinkäyttö jatkuu entiseen tapaan. Kuka ja miten setelin käyttäjän voi jälkikäteen todeta? Liikuntapalvelun tuottajako? Ei ainakaan liikuntasetelin tuottaja, koska tuo instanssi ei tiedä kuka on ostanut ja mitä, koska instanssilla ei ole mitään mahdollisuutta tutkia liikuntapalvelujen tuottajien myyntirekistereitä.

Ainoa ratkaisu on se, että seteleihin on painettu valmiiksi nimet, eli työnantaja tilaa setelit setelien toimittajalta siten, että niissä on käyttäjän nimi valmiina. Mitä luulette, suostuuko setelien toimittajat? Ja onko se silloin enää niin helppo työnantajalle?

Esityksessä on hienosti siirretty vastuu liikuntapalvelun tuottajalle:
Jos palveluntarjoaja on sopinut edellä mainittujen maksuvälineiden vastaanottamisesta maksuksi tai muusta maksujärjestelystä liikuntatoiminnassa, on palvelun tarjoajan aina tunnistettava palvelun käyttäjä. Edun voitaisiin katsoa olevan ainoastaan työntekijän käytettävissä silloin, kun palveluntarjoaja riittävän huolellisesti varmistaa käyttäjän henkilöllisyyden.
Millä liikuntapalvelujen tuottaja tarkistaa, että setelin numerosarja kuuluu juuri tietylle henkilölle, kun tuottaja ei pääse työnantajien rekistereihin? Ja vaikka pääsisikin, kuka jaksaisi niitä tarkistaa, kun sitä ei kuitenkaan kukaan valvo. Kukaan ei tule koputtamaan liikuntapalvelun tuottajan oveen ja sano, että te olette antaneet sellaisten henkilöiden käyttää setelejä, joilla ei ollut oikeutta. Painetun nimen pystyisi kivuttomasti tarkistamaan, ihan joka kerta, kun joku maksaa liikuntasetelillä.

Myös nykyisten liikuntasetelijärjestelmien olisi veroetuuden säilyttääkseen huolehdittava siitä, että ne täyttäisivät edun valvontaan liittyvät kriteerit. Mikäli maksuvälineenä on seteli tai sitä vastaava, sillä ei saisi hankkia sellaisia sarjalippuja, joiden käyttäjää ei myöhemmin voida todeta. Setelillä voitaisiin siten hankkia ainoastaan yksittäisiä palveluja tai henkilökohtaisia sarjalippuja. Lisäksi edellytettäisiin, ettei seteliä tai muuta maksuvälinettä voitaisi muuttaa rahaksi eikä siitä olisi mahdollisuutta saada rahaa takaisin, jos palvelun hinta jää alle setelin arvon.
Kuka valvoo, voiko seteleillä ostaa irtolippuja, jotka voi antaa naapurille, serkulle tai kaiman kultakalalle? Kahden välisissä sopimuksissa tuo on helposti sovittavissa, jopa sanktioineen, jos esimerkiksi liikuntapalvelujen tuottaja rikkoo sopimusta. Erilaisissa liikuntaseteleissä tätä mahdollisuutta ei ole.

Moni setelien ongelmista ratkeaisi sillä, että ne olisi tilattava setelien tuottajalta valmiiksi nimikoituna. Väärinkäytökset vähenisivät olennaisesti. Siitä huolimatta seteleitä jäisi yhä käyttämättä ehkä miljoonien eurojen arvosta, joka vuosi. Ovatko ne seteleitä tarjonneet yritykset säästäneet sairauspoissaolojen kuluissa saman verran kuin seteleistä menee hukkaan, on arvoitus...

Voisiko setelien tuottajat pakottaa ilmoittamaan, paljonko seteleitä jää vuositasolla käyttämättä, veroedun vastineeksi? Tällöin myös työnantajat voisivat paremmin tarkastella, kohdentuuko heidän tarjoamansa tuki oikeaan paikkaan.

[Aiheeseen liittyen: Kulttuuriseteli ja Liikuntasetelit - TS 14.1.2008]

BTW Mikäköhän mahtaisi olla lopputulos, jos jokaiselle veronmaksajalle annettaisiin mahdollisuus vähentää omassa verotuksessaan vielä toiset 400 euroa liikuntapalveluja? Voisiko olla niin, että terveyskeskuskäynnit vähentyisivät, sairauspoissaolot vähentyisivät, tuki- ja liikuntaelinoireilut vähenisivät, väestön painon nousu hidastuisi, kakkostyypin diabetesten määrä vähentyisi, kelakorvausten määrä vähentyisi, vakuutusyhtiöiden sairausvakuutuskäsittelyt vähentyisi... Siis ainoastaan sillä, että jokainen veronmaksaja saisi vähentää verotuksessaan liikuntapalvelujen kuitteja vastaan tuon 400 euroa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos ajattelee, kuinka isossa asemassa pubit ja olut on brittikulttuurissa, niin suomalaisesta vinkkelistä katsottuna olisi hienoa saada kossuseteleitä.
Ehkä sen voisi vielä pukea sauna-kulttuurin tukemiseen, mutta tavalla tai toisella se olisi loistava idea.
Esimerkiksi tuhat euroa, minkä voit käyttää kuntosaliin, pubiin, tai vaikka taidenäyttelyyn, mikäli olet pubissa jo tarpeeksi kauan oleskellut.
Tässä blogissa jaetaan helmiä sioille.

Sami Hurme kirjoitti...

Kossuseteleitä saa pankista, omalta tililtä.

Helmiä sioille? Eli lukijat ovat sikoja ja blogin tekstit ovat todella helmiä.

Meniköhän kumpikaan oikein?

Anonyymi kirjoitti...

Jos helmiä sioille vaatii selittämisiä niin ehkä vedetään se pois näin jälkikäteen.

Jatketaan.

Anonyymi kirjoitti...

Mitäs tykkäät viimepäivien uutisoinnista liikuntaseteleistä, mm. Kauppalehti, MTV3 ja Radio Nova? Ovatko liikuntasetelit ja niiden väärinkäyttö tulossa tiensä päähän?

Sami Hurme kirjoitti...

Piti tänään julkaista aiheeseen liittyvä blokkaus, mutta julkaistaan se huomenna, kun tälle päivälle tuli akuutimmaksi venyttely.

Väärinkäyttö tuskin loppuu, vaikeutuu hieman. Siitä lisää huomenissa tai ylihuomenissa...