Tuolla aiemman kirjoituksen kommenteissa ihmeteltiin sitä, että miksi vaihdoin työmatkan Helsingin liikenteeseen. Minäkin olen joskus ihmetellyt ääneen, kuinka joku viitsii ajaa pitkiäkin matkoja töihin, joka arkipäivä. Kun ajoin nykyiseen työhön ensimmäistä kertaa, juuri siinä Helsingin ruuhkassa, matka kesti 75 minuuttia. Mietin, että nyt olen tehnyt tyhmän ratkaisun. Meinasin kääntyä ja perua koko työn. Onneksi tajusin, että ei ole pakko ajaa ruuhkassa, jos ei halua.
Minulla oli vuosia työmatka 12 minuttia, plus/miinus yksi minuutti. Se tuntui kohtuulliselta ja varsin järkevältäkin. Kun muutin 100 kilometrin päähän työpaikasta, moni ihmetteli, että miten jaksan ajaa tuon matkan joka päivä, ja vielä kaksi kertaa. Tiesin jo ennen kuin olin ajanut sitä tuömatkaa kertaakaan, että se ei tulisi olemaan ongelma. Pidän autolla ajamisesta. Voin hyvin ajaa erittäinkin pitkiä matkoja, jos rakko ja tankki antavat myöden. Lappiin olen punnertanut yhdellä tankkauksella. Tukholmasta Mälmöön sammuttamatta autosta virtaa.
Kaveri kertoi tovi sitten, kuinka hän on nyt ikionnellinen siitä, että ei tee enää töitä kotona. Se oli alkuun ollut niin hienoa, kun voi tehdä töitä kalsareissa, sängyssä tai sohvalla maaten. Jonkin ajan kuluttua se alkoi ahdistamaan. Olit käytännössä aina töissä. Koti muuttui työpaikaksi. Se keittiön nurkassa nököttävä kahvinkeitin olikin kohta työpaikan kahvinkeitin. Kalsarit vaihtuivat ensin työasuun. Viimein oli jopa kravatti kaulassa päivällä kotona. Ei auttanut, vaikka siirtyi aina tekemään töitä työhuoneeseen. Kaverini oli henkisesti aina töissä. Oli pakko hommata toimisto, oikean työmatkan päästä.
Toinen kaveri oli hommanut työpisteen asuinkiinteistönsä alakerrasta. Tuli sama vika. Koti oli liian lähellä. Työ ja vapaa-aika sekoittuivat liian helposti. Jos joku soitti työasiaa illalla, kesken leffan, oli liian helppo sanoa, että odota kun kipaisen toimistolle. Työmatkalla on siis merkitystä.
Ymmärrän ihmettelyn, jos ei pidä ajamisesta. Minulle ajaminen on jopa jonkinlaista terapiaa. Autossa on helppo ajatella ja pohtia syntyjä syviä. Huomasin tuon kun ajoin tunnin töihin, parin kuukauden ajan, päivittäin. Olin ajatellut, että kuuntelen matkalla äänikirjoja. Yhden aloitin. Huomasin usein ajavani kotiin täydellisessä hiljaisuudessa. Ei edes paljon rakastamani musiikki soinut. Siis aina. Aika usein musiikki kyllä soi, ja lujaa. Nyt on pari päivää soinut Nightwishin tuotanto. Seuraavassa autossa on vielä nykyistäkin parempi äänentoistojärjestelmä.
Tunti oli ehkä hieman pitkä työmatka. Nyt minulla on 40 minuuttia. Se tuntuu varsin sopivalta. Tunti on kuitenkin 50 % enemmän kuin tuo 40 minuuttia. Tuossa ajassa saa aamulla suunniteltua hyvin päivänsä ja soitettua mahdolliset päivän puhelut. Ei tarvitse lainkaan miettiä töitä vielä aamupalapöydässä, vaan vasta kun auto rullaa tallista päivänvaloon. Takaisin tullessa tuossa ajassa ehtii hyvin nollaamaan päivän. Jos joku puhelu jäi soittamatta, sen voi vielä tehdä. Kun auto syöksyy taas tallista sisään, työpäivä on jäänyt matkalle. Ja jos jotain unohtui, se unohtui. Se pysyy siellä 40 minuutin päässä ja odottaa siellä aamulla.
Tuo aiemmin ollut 12 minuutin työmatka tuntuu nyt jotenkin hölmöltä. Työasiat pyörivät käytännössä aina mielessä, kun pää ei tyhjentynyt kotimatkalla. Ja voi ihan hyvin mennä hetkeksi töihin myös viikonloppuna, kun matkaan ei mene aikaa. En kaipaa yhtään lyhyttä työmatkaa, mutta uskon, että moni aamuruuhkassa mateleva vaihtaisi siihen silmää räpäyttämättä, jos se olisi mahdollista.
Did we get this far just to feel your hate? Did we play to become only pawns in the game? How blind can you be, don't you see? You chose the long road, but we'll be waiting.
~ Nightwish
Tuli tuosta vielä mieleen, mikä on paras autoilubiisi ikinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti