En ole kadonnut koneeseen

Enkä muuallekaan. Tulen vielä takaisin. Pieni hengähdystauko on nyt ollut vain paikallaan.

Apulanta tulkitsee ylhäällä, että

Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada.

Minä olin aika pahasti jo kadonnut koneeseen, kunnes tajusin, että elämässä on muutakin kuin virtuaalisuutta. Esimerkiksi television katsominen on jäänyt oikeastaan kokonaan. En edes muista, koska katsoin sitä viimeksi. Samoin on käynyt tämän sosiaalisen median kanssa. Jäänyt taustalle. Elämästä löytyy muutakin sosiaalisuutta.

Luotettu ehkä liikaa siihen että aika korjaa sen minkä vuoksi nähtiin niin kovin paljon vaivaa. Että hajalle saatiin se mikä kauniiksi tarkoitettiin.

Silti tulen vielä tänne takaisin. En kuitenkaan uppoudu niin syvälle kuin aiemmin, koska elämän voi elää ihan livenäkin. Aikeissa olisi, että kirjoittaisin tänne aina perjantaisin, kun teen töitä pois toimistolta.

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa.

Kun on tehnyt toista kymmentä vuotta seitsemänpäiväisiä viikkoja, olen nyt päättänyt pitää viikonloput vapaata ja tehdä perjantain etätöinä. Ihan vinkkinä, että saa tuhottomasti enemmän aikaan, kun siirtyy pois toimistosta ja keskittyy vain työhön. Kannattaa kokeilla.

Joku meistä on onneton, palanut mutta tunnoton, katuva mutta uskoton, enemmän kuin rauhaton. Periaate on ehdoton,  perustelu on aukoton, yhtälö ehkä mahdoton.
Miten niin muka armoton?

Olen viimeaikoina kirjoitellut paljon muutoksista, koska elämä on tuonut niitä paljon eteen. Muutokset ovat tuoneet tarpeen myös heivata elämästä pakko-oireita, koukuttavia juttuja, koska niillä on taipumus häiritä elämän laatua. Kun nyt saan tämän elämäni taas takaisin itselleni, niin saatte uusia tekstejä tännekin. Ehkä jo ensi perjantaina...