Meinasin ensin otsikoida tämän postauksen, että Mitä sinä odotat, kunnes muistin, että minähän olen jo kirjoittanut sellaisen tekstin ja nimen omaan vielä Nickelbackin biisiä mukaillen, jouluaattona 2014. Eli se kortti oli jo käytetty, kysymysten ollessa - nyt kohta kuusi vuotta myöhemmin - ihan yhtä aiheellisia.
Olen lähiaikoina miettinyt paljon, että mitä minä oikein odotan. Ja oikeammin miksi. Onko odottamisessa järkeä. Mitä siinä menettää. Kuinka kauan on järkevää mitäkin odottaa. Kuunnellako sydäntä - ja toimia sen mukaan, vaikka sen mukaan toimiminen voi olla järjetöntä, - vai pitääkö uskoa järkeä, vaikka järkevästi toimiminen voi olla sydämetöntä.
Kuolema on ollut nyt esillä monessa yhteydessä. Viimeksi viikonlopun leffassa, lähinnä ihmisen elämän viimeiset hetket, kuten myös Saarijärvelle ajaessani, auton kaiuttimista korvien kautta aivonystyröille soljunneessa äänikirjassa Paras. Ehkä sitä alkaa itsekin tiedostamaan kuolevaisuutensa ja se aiheuttaa osaltaan pysähtymisen, arvomaailman järjestymisen sekä asioiden aistimisen aiemmasta poikkeavalla tavalla. Elämälle alkaa muodostua ihan oikea tarkoitus. Alkaa oikeasti hahmottumaan, mikä tässä elämässä on tärkeää.
Meinasin kuolla ensimmäisen kerran jo vauvana. Onneksi kuumekrampista johtuva, hengenvaarallisen korkea kuume saatiin lopulta laskemaan sairaalassa, jääpalavuoteella, sairaalahuoneen ikkunoiden avautuessa paukkupakkaseen. Minulla oli aina olo, että lähden täältä varsin varhain, kunnes ne aistimukset katosivat vuonna 2013, kun meinasin kuolla kahteen otteeseen, kolmen kuukauden aikana. Tai toisella kerralla jo taisin niin hetkellisesti tehdä, kun heräsin vaatteet leikattuina elvytystoimien johdosta.
Olen kirjoittanut niistä muutamia kertoja ja näköjään taas olen aiheen ympärillä. Olen sen ympärillä, koska jokainen päivä on elämän alku, siis loppuelämän ensimäinen päivä. Virran samaan kohtaan ei voi toista kertaa astua. Mitään vanhaa ei saa muutettua, vaikka haluaisi, mutta tulevan suunnan voi aina päättää. Miehen eliniän odote Suomessa on 80 vuotta. Se tarkoittaa, että minulla olisi elinikää 11.391 päivää. Laitoin laskurin tuohon sivupalkkiin, niin voin aina käydä tsekkaamassa, että paljonko aikaa on vielä tuhlattavana. Tosin olen ajatellut elää ainakin 100-vuotiaaksi, joten tässä ollaan vasta puolimatkassa.
Onko toistakymmentätuhatta päivää paljon vai vähän? Ainakin se näyttää hupenevan joka sekunti. Hyvä asia tuossa on se, että minä saan päättää, miten tuon ajan käytän. Minä saan valita, kuka sen ajan kanssani käyttää. Minä saan päättää, odotanko jotain vai olenko odottamatta. Käytänkö aikani sellaisten ihmisten seurassa, jotka haluavat olla minun seurassa, jotka eivät epäröi sitä tai ole siinä silloin kun se sopii heille tai hyödyttää heitä. Ketkä ovat ne ihmiset, jotka haluan vaikuttavan elämääni ja miten. Seura kuitenkin tekee kaltaisekseen, kuten kirjoitin vuonna 2017. Arvostus on varmasti yksi perustarpeistamme, joten jos joku kohtelee sinua, kuten hän ei välittäisi sinusta, usko sitä. Kuka tuo iloa elämään ja kuka syö sitä.
On mielenkiintoista, kuinka elämän asiat nivoutuvat toisiinsa. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä Saarijärvellä, mökin rannassa, laiturilla, kun odottelin retkeä Pyhä-Häkin luonnonpuistoon. Siellä pitkospuilla kävellessä tuli puheeksi henkinen kasvu ja erityisesti odottaminen, oikean hetken odottaminen. Odottaminen senkin suhteen, että koska on oikea aika perustaa kuntokeskus. Onko mitään järkeä perustaa se nyt tähän hetkeen, keskellä koronakriisiä. Miksi ei olisi? Miksi odottaisi ja mitä odottaisi? Myhäilin hiljaa keskustelun lomassa, kuinka universumi taas yhdistelee asioita ja tasoja sekä tuo ihmisiä elämään. Kuinka me muka sattumalta puhutaan pitkospuilla odottamisesta. Mikään ei ole sattumaa. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei kannata tuhlata odottamiseen.
Erik Bertnard Larsen on mentaalivalmentaja, henkinen valmentaja, motivaatiovalmentaja. Hänen kirjansa Paras, vahvisti entisestään käsitystäni siitä, mitä haluan elämälläni tehdä ja mitä en halua enää odottaa. Haluan olla - koen olevani Erikin kaltainen henkinen valmentaja, vaikka saappaat ovatkin varsin isot. Haluan luoda erityisesti liikunta-alan yrittäjille mukavampaa elämää, kuten yhden pitkän projektin nimesimme sen alkumetreillä, kun aloin kuntokeskusyrittäjiä sparramaan. Se on se mitä haluan tehdä, Mukavaa Elämää. Jos Sinä haluat Mukavaa Elämää liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjänä, anna minun auttaa. Onnistutaan siinä varmasti - yhdessä. Ei se helppoa ole, mutta tavattoman yksinkertaista.
Jos elät joka päivä, kuin se olisi viimeisesi, olet lopulta oikeassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti