Tykkään nauraa. Pidän komedioista. Kerron huonoja vitsejä, jopa pilkallisia. Olen nuorena nauranut peteliuksille ja kummeleille. Olen siis osannut nauraa myös karikatyyreille. En ilmeisesti osaa enää, kun juuri Putouksen karikatyyrihuumori ei enää tipahda. Olenko saanut aivovamman? No tuo selvinnee ensi viikolla lääkärin vastaanotolla.
Vai olenko jo vanha? Vai mikä hemmetti minun on, kun en ymmärrä sitä, mitä 1.4 miljoonaa television katsojaa ymmärtää? Ihmettelen suu auki, kun ihmiset hehkuttavat sarjaa kahvipöytäkeskusteluissa. Olen ulkopuolinen. Tunnen itseni typeräksi.
Mikä edes on enää hyvää huumoria? Uutisvuoto saa välillä nauramaan. Samoin tekevät monet sitcomit. Tilannekomiikka, se saa minut nauramaan. Tilannekomiikka lienee sitä parasta mahdollista huumoria, eivät karikatyyrit, ihmisten poikkeavuuksien pilkkaaminen. En siis koe olevani täysin huumorintajuton, ainakaan vielä.
Poikkeavien ihmisten pilkkaaminen on varmasti ollut olemassa huumorin lähteenä niin kauan, kuin näyttämöhuumori on ollut olemassa. Ei kai siinä sinällään mitään pahaa ole. Harmitonta, kunnes niistä hahmoista löytää itsensä. Näin taisi käydä tässä Nyt-liitteen kolumnissakin. Toki itselleen nauraminen on terveellistä, mutta toisten puutteiden tai piirteiden pilkkaaminen - onko se tervehdyttävää? Ehkä. Ehkä se tekee pilkkaajasta paremman. Niin taitaa koulukiusaajakin tuntea.
Vai onko minusta tullut närkästyjä, mielensäpahoittaja? Ei kai sentään. En koe närkästyväni. Putous ei vain naurata. Ymmärrän varsin hyvin, että hahmojen sanonnat tarttuvat ihmisiin. Apuva, Elämä on, jne. Nämä tulevat ja menevät. Pidänkö itseäni tuota helppoa huumoria fiksumpana? Onko asenteessani siis vikaa ja Putouksen huumori olisi hyvää, jos en ylentäisi itseäni? Voisiko sanonnat tarttua minunkin kieleeni? Jos siis vain antaisin siihen mahdollisuuden.
Twitterissä @Petri2020 kommentoi ongelmaani näin:
EsaPakarinen luonnehti komiikkaa näin: kävele lavalle oudoissa vaatteissa ja hölise hassusti, hae lähtiessä palkkio.Tuo on hyvin sanottu ja sopii hyvin ihmismassojen viihdyttämiseen. Helpolla huumorilla tavoittaa massoja. Ja sillä taas tekee rahaa. Ei kai siinä ole mitään pahaa.
Ilkka O. Lavas tiivisti hienosti Putouksen menestyksen kuuteen kohtaan City-lehdessä:
Ehkä tuo on oikea resepti toimivalle televisioviihteelle nykyään. Ei vain osu ja uppoa minuun.
- Juontajat ovat ammattiviihdyttäjiä
- Aiheet ovat viihdyttäviä
- Rohkea
- Riittävän iso kohderyhmä
- Suora lähetys
- Monikanavaisuus ja #SocialTV
Eikä kannata olettaa, ettenkö ymmärtäisi Putouksen toteuttamisen vaativuutta. Tarvitaan varmasti loistavat näyttelijät, jotta tuo toimisi alkuunkaan. Nyt ei ole kyse heistä, vaan minusta ja nyrjähtäneestä huumorintajustani.Nostan myös hattua sarjaan liittyvään tuotteistamiseen. Putous Cola, miksi ihmeessä?
Huumorin salaisuus piilee yllätyksessä. ~ Aristoteles
4 kommenttia:
Sami, siul on oikeus sinun omiin tunteisiin.
Terv, Putous-hahmo Antsku Imatralta
Niinhän minulla onkin. Siksi varmaan katson aikaansaannoksia taas ensi lauantaina - vähintään sivusilmällä - ja yritän opetella maan tavoille. Se täytyy sanoa, että näyttelijäkaarti tekee hienoa työtä. Se tuli todistettua vähintään pikahahmojen muodossa. Tuon tekeminen mahtaa olla kivaa?
Samoilla jäillä kuljetaan. Suomalaishuumorin ydintä on pitkään ollut keksiä hokema ja pukeutua hassusti ja sillä on sitten menty eteenpäin. Munamies ja Sini Sabotage tosin eivät ole hauskoja, mutta tämä lienee henkilökohtainen ongelmani.
Mutta koska tätä on tullut nähtyä, niin siinä on puolensa. Vaikka hahmo tai sketsi ei aina naurata, saan iloa tekijöiden läpinäkyvästä ilosta. Ja toki, osa pidempään hiotuista sketseistä on jopa oivaltavia, mutta kun tehdään kiireisellä aikataululla, niin uutta Studio Julmahuvia lienee turha odottaa.
Tarjontaa onneksi löytyy niin paljon, että Putous saa puolestani jatkaa, kunhan annatte minun nauraa jatkossakin Monty Pythonin demokratiaa vaativalle talonpojalle.
Ilkka Lavakselta puuttuu kaikkein oleellisin pointti: lähetysaika lauantai-iltana klo 19.
Lähetä kommentti